Lukupiirin tekstit: Hobbes, Smith, Clausewitz

Valtio-opin lukupiiri klassikoista. Maailmanpolitiikka II. 2 op, 1 ov.

Johdanto + kymmenen istuntoa
Aika: Torstai kello 12-14. 18.1.2007 – 5.4.2007.
Paikka: Mab 218


Lukupiirissä luetaan valikoiden teoksia:
Thomas Hobbes: Leviathan (1651)
Adam Smith: The Wealth of Nations (1776)
Carl Von Clauzewitz: Vom Kriege (1832)

Luettavista teksteistä voi käyttää lukupiirissä mm. seuraavia editioita:

Thomas Hobbes: Leviathan. Suomentanut Tuomo Aho. Vastapaino. Tampere.
Adam Smith: The Wealth of Nations. Edited by Edwin Cannan (Fifth Edition, 1904.)
Carl Von Clauzewitz: Sodankäynnistä. Suomentanut Heikki Eskelinen. Art House 2002.

Tekstejä voi lukea myös muista laitoksista ja käännöksistä. Verkosta materiaalia löytyy ainakin seuraavista osoitteista:

Hobbes: http://etext.library.adelaide.edu.au/h/hobbes/thomas/h68l/
Smith: http://etext.library.adelaide.edu.au/s/smith/adam/s64w/
Von Clausewitz: http://www.gutenberg.org/etext/1946

Lyhyt johdanto lukupiirin tarkoituksesta, lukutavoista ja työjärjestyksestä

Lukupiirin tarkoitus yleisesti ottaen on tutustua sellaisiin teksteihin, joiden sisällöstä katsotaan yleisesti olevan jotain erityistarvetta keskustella. Lukupiirin tarkoituksena on siis yksinkertaisesti sanottuna lukea ja tehdä muistiinpanoja yksityisesti ja keskustella julkisesti (lukupiirissä) hyvän modernin sivistyneistön tapaan.

Lukupiirin ainoa tarkoitus ei siis ole kahlata tekstejä läpi opintopisteiden toivossa. Lukupiiri vaatii paljon enemmän työtä kuin tenttiin luku, mutta voi toisaalta parhaimmillaan olla laajakatseisempaa ja avartavampaa kuin esseen kirjoittaminen. Lukupiirissä opintosuoritus tapahtuu yksityisen ja ryhmätyön välillä. Jonkun panos on aina suurempi kuin toisen, eikä lukupiirissä opiskellakaan arvosanojen vuoksi. Tärkeintä on avata keskustelua ja vaihtaa ajatuksia niiden tekstien pohjalta joita kussakin piirissä käsitellään. Oppimisprosessi sisältää siis kriittisen ja kommentoivan keskustelun mahdollisuuden, joka yleensä jää yliopistossa valitettavasti lähinnä muutaman seminaarin varaan. Lukupiiri voi antaa tuntumaan myös yleisemmin ryhmässä tapahtuvaan asioiden ja tehtävien käsittelyyn. Kysymisen ja vastaamisen, vastustamisen ja puolustamisen käytäntöjen tulisi kuulua tiiviisti lukupiiriin.

Kuinka lukea tekstejä lukupiirissä?

Ohessa muutamia yleisiä linjoja lukupiiriin:

1) Tekstimäärä yhtä kahden tunnin istuntoa kohti on noin 30-40 sivua. Jos kyse on vaikeammasta ja haastavammasta tekstistä on teksti lyhyempi. Teksti tulisi lukea läpi sellaisella intensiteetillä, että tekstin argumentit ja pääkohdat jäävät lukijalle sillä tavoin mieleen, että lukija kykenee avaamaan suunsa aiheesta lukupiirin kokoontumisen aikana.

2) Tekstiä luettaessa on hyvä käyttää apunaan kynää tärkeiden kohtien alleviivaamiseen ja muistiinmerkintöjen tekemiseen. Käsin tai koneella kirjoitettu referaatti tai pääkohtien tiivistys erilliselle paperille/koneelle auttaa mahdollisen esseen kirjoituksessa. Vieläkin hyödyllisempää on, jos vaivautuu kirjoittamaan muistiinmerkintöjä luetusta tekstistä. Muistiinpanojen kautta voi lukija rakentaa todella omakohtaista suhdetta ko. tekstiin.

3) Ennakkoluuloton ja kriittinen asenne ovat molemmat välttämättömiä lukupiirissä tapahtuvalle lukemiselle. Teksti kannattaa lukea ”hereillä” – tai toisin sanoen sitä ei kannata lukea, jos tekstin kanssa ei jaksa tehdä pientä ajattelutyötä. Tekstille tulee esittää eritasoisia kysymyksiä, ei vain antaa tekstin viedä mukanaan. Lukupiirissä tekstin lukemisessa on yhtä tärkeää tekstin rakenteen, argumentaation ja retoriikan tarkastelu, kuin tekstin sisällön tarkastelu, jos nämä ulottuvuudet haluaa erottaa toisistaan.

4) Politiikan tutkimuksen lukupiirissä tarkastellemme erityisesti tekstien poliittisia ulottuvuuksia:

4.1 Tarkastellaan tekstin pyrkimystä lukijan vakuuttamiseen argumentaation ja retoriikan keinoin. Erityisesti teoreettisten tekstien kohdalla tämä asia jää usein huomaamatta, sillä teoriaa luetaan ikään kuin enemmän tai vähemmän uskottavana kuvauksena todellisuudesta. Politiikan tutkimuksellista näkökulmasta katsottuna teoria tulee kuitenkin nähdä poliittisena pyrkimyksenä, jonka tarkoituksena on aikaansaada ja rakentaa tietynlaisia ajatusmalleja, jotka vaikuttaisivat esim. yhteiskuntien ja toimijoiden tekemisiin ja edesottamuksiin. Politiikan tutkimuksellisesta näkökulmasta katsottuna siis yksikään teoreettinen teksti ei ole viaton ja pyyteetön.

4.2) Tekstiä tulee lukea suhteessa (vähintään) neljään kontekstiin:

A) Oman aikakautensa yhteiskunnallinen ja poliittinen elämä, sen yleiset ja erityiset ongelmat ja kenttä, jolla teksti toimii välittömästi ts. mihin ongelmiin ja tilanteisiin teksti voidaan nähdä vastauksena tai kritiikkinä.

B) Vastaanottohistoriallinen konteksti: millaisessa tieteellisessä ja poliittisessa kentässä teksti on jäänyt elämään, millaisia keskusteluja tekstin pohjalta ollaan käyty ja kuinka laajalle tieteeseen ja politiikkaan tekstin sisältämät näkökulmat ovat levinneet. Mikä on tekstin käännös-, toimitus- ja käyttöhistoria.

C) Tekstin lukijan konteksti, yhteiskunnallinen tilanne ja globaali konteksti. Millaisista asioista teksti puhuu suhteessa nykyhetkeen, kuinka tekstin sisältämät ongelmat voidaan ymmärtää nykyajan valossa, onko tekstillä jotain relevanttia annettavaa jonkin tietyn poliittisen/taloudellisen ilmiön tai tapahtuman analyysiin jne.

D) Tieteellisen kentän konteksti. Erityisesti klassikkojen tapauksessa on hyvä muistaa, että tieteiden sisäinen hajonta oli huomattavasti suppeampi tekstien laatimisen aikana. Tämän vuoksi nyt ”politiikan teorian klassikoksi” ymmärrettävää tekstiä ei tule soveltaa ja tulkita ainoastaan politiikan tieteen kontekstissa, vaan on aina otettava huomioon laajempi skaala ja se, mihin teksti itse pyrkii vastaamaan. Vastaus pyrkimyksenä voi olla koko yhteiskunnallisen ja tieteellisen konstituution muutos (kuten vaikkapa Hobbesin tapauksessa), tai sitten kyse voi olla hyvin perustavasta yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisesta uudelleen muotoilusta, kuten Adam Smithin tapauksessa. Tai sitten kyse voi olla kohtuullisen suppealta vaikuttavasta sodankäynnin periaatteiden avauksesta, mutta yllättäen huomaamme, että teksti luo kokonaisen käsityksen tieteiden/tiedon ja politiikan suhteesta ja hierarkiasta. On siis tärkeää pitää mielessä poliittisten aspektien suhteet talouteen, väestönhallintaan, lääketieteeseen, historiakäsityksiin, luonnontieteeseen, kosmologiaan jne. jne. Tärkeää onkin pohtia sitä, kuinka tekstin poliittinen ulottuvuus pyrkii järjestämään näiden tieteenalojen suhteita ja mikä rooli ihmisen vapaalla toiminnalla ja politiikalla tässä asetelmassa on.

5) Lukupiirin työjärjestys on seuraavanlainen.

5.1) Jokaista lukupiirin kokoontumiskertaa varten luetaan sovittu määrä tekstiä. Tekstien kopioinnista ja toimittamisesta sovittuun paikkaan sovitaan lukupiirin alussa. Tässä lukupiirissä käsiteltävät tekstit löytyvät myös jonkinlaisina versioina verkosta, joten paperiversio ei ole ainoa mahdollisuus tekstin lukuun. Lukupiirin istunnoissa mukana oleminen on välttämätöntä arvosanan saamiseksi. Yhdestä poissaolosta ei miinusta vedetä, mutta useamman kerran poissaolosta on hyvä sopia ja pohtia itse korvaavaa suoritusta ko. kerroilta.

5.2.) Jokaista istuntoa varten sovittu henkilö tai henkilöt (riippuen määrästä) valmistavat 20 minuutin (so. n. 3 liuskan) alustuksen käsiteltävästä tekstistä. Teksti tulee toimittaa lukupiirin vetäjälle tiedostomuodossa (sähköpostilla). Lukupiirin aikana ei siis tarvitse kirjoittaa kuin n. 3 liuskaa tekstiä. Tekstit tulee kuitenkin valmistaa sellaisella huolella, että lukupiirin lopuksi materiaali kyetään keräämään yhteen ja toimitetaan yhdessä lukupiirin vetäjän kirjoittaman materiaalin kanssa sähköiseksi raportiksi lukupiiristä. Näin ollen lukupiiristä jää myös jotain ”käteen” ja mahdollinen teksteihin palaaminen myöhemmin on helppoa ja mahdollista.

5.2.1.) Alustusta laadittaessa on hyvä kiinnittää huomiota seuraaviin asioihin:

A) Teksti laaditaan mieluiten luettavaksi, ei ainoastaan ranskalaisia viivoja, mutta tarvittaessa näitä voidaan käyttää.
B) Oleellista on pyrkiä laatimaan lyhyt tiivistys siitä, mitä tekstissä yritetään sanoa so. mikä tekstin sisältö on. Toisin sanoen lyhyt referaatti tekstistä on varsin toimiva ratkaisu.
C) Edellä esitettyjä näkökulmia voidaan ottaa huomioon alustusta laadittaessa, mutta alustuksen tarkoitus on mahdollistaa lukijoille pääsy tekstin sisään ja aloittaa varsinainen keskustelu aiheesta. D) Alustus voidaan rakentaa myös muutamien pitempien sitaattien (esim. 5 – 10 riviä) ympärille, joiden kautta tekstiä avataan ja tulkitaan.
E) Alustuksen tulisi olla mahdollisimman asiapitoinen ja sisältää harkitusti omien mielipiteiden esittämistä.

5.3) Istunnon kulussa ja keskustelussa koko lukupiiri on vastuussa käsittelyn onnistumisesta. Tyhmiä kysymyksiä on olemassa, mutta niitä saa esittää leimautumatta tyhmäksi. Lukupiiri pyrkii aina myös rentouteen, yhteisen tiedon iloiseen synnyttämiseen ja omien assosiaatioiden jakamiseen.

THOMAS HOBBES: LEVIATHAN (1652)

I Istunto

LUONNONTILA. Luvut 13-16

”Missä ei ole yhteistä valtaa, siellä ei ole lakia; missä ei ole lakia, ei ole epäoikeudenmukaisuutta.”
(Hobbes 1999, 125.)

Luonnontila on ”poliittinen painajainen”, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, joten mikään teko ei ole väärä. Luonnontilassa ihmiset ovat yhtäläisiä, ja heillä on yhtäläinen oikeus vaatia itselleen etuja, joita joku toinen voisi yhtä hyvin tavoitella. Luonnontilassa ei ole sijaa yritteliäisyydelle, koska omistaminen on epävarmaa; vahvempi vie kaiken. Nykyisin omaisuuden suojasta on säädetty perustuslain viidennessätoista pykälässä. Siirryttäessä kohti järjestäytynyttä yhteiskuntaa otetaan käyttöön luonnonlait, jotka jäsentävät ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Ihmiset luovuttavat valtansa suvereenille, jota ei voi missään olosuhteissa syrjäyttää, eikä hallitusmuotoa vaihtaa. Suvereeni tulee ymmärtää keinotekoiseksi persoonaksi. Hobbesin mukaan vallan avulla voidaan saavuttaa jotain hyvää ja luoda sivistynyt yhteiskunta. Yhteiskunnan turvallisuus on yksilön turvallisuutta tärkeämpää, joten yksilö voidaan tämän perusteella määrätä sotimaan valtion puolesta. (Hobbes 1999, 125; Wiberg 1992, 94–98, 100–101.)

Nykypäivän globaali politiikka elää vielä luonnontilassa, koska ei ole onnistuttu luomaan ylikansallista oikeutta tms., jolle valtiot luovuttaisivat osan suvereniteetistaan. Vaikka on olemassa useita erinäisiä organisaatioita ja sopimuksia, on näistä aina mahdollista erota tai jättää noudattamatta sovittuja sääntöjä. Ei ole olemassa organisaatioita, joka rankaisisi näistä sopimusrikkeistä (esim. asevarustelu).


LUONNONLAIT

Luonnonlailla Hobbes tarkoittaa järjen löytämää periaatetta tai yleistä sääntöä, jonka mukaan ihmisen on kiellettyä tehdä sellaista, joka on tuhoisaa hänen elämälleen tai mikä poistaa keinot sen säilyttämiseen, tai jättää tekemättä sellaista, millä se hänen mielestään parhaiten säilytettäisiin. Oikeus on hänelle vapautta tehdä tai jättää tekemättä, kun taas laki määrää ja säätää jommankumman. (Hobbes 1999, 126.)

Luonnon peruslaki eli ensimmäinen laki on tavoitella rauhaa ja pyrkiä säilyttämään se, mutta tarpeen vaatiessa on oikeus kaikin mahdollisin keinoin puolustaa itseään, eli Hobbes (1999, 127) oikeuttaa puolustussodan. Vaikka valta annetaan suvereenille, ei suvereeni voi määrätä alamaistaan tekemään mitä tahansa.

Toinen laki koskee rauhansopimusta. Jos muut suostuvat rauhaan, tulee yksilön suostua luopumaan oikeudestaan kaikkeen, jos se on hänen (son. yksilön) mielestä rauhan ja itsepuolustuksen vuoksi välttämätöntä. Jos muut eivät luovu suvereniteetistaan, on yksilön aivan turha tehdä tätä. Tämä jälkeen Hobbes luettelee erilaisia oikeuden siirtotapoja, joiden periaatteet eivät ole kaukana nykyisistä omistamme. Jos verrataan Suomen sopimusoikeutta Hobbesin 1600-luvulla esittämiin periaatteisiin esimerkiksi sopimuksesta, voidaan huomata, että ne eivät ole kovin kaukana toisistaan. Tästä voidaan antaa esimerkki. Hobbesin (1999, 129–133) mukaan sopimus on keskinäistä oikeuden siirtoa tai vaihtoa. Lisäksi sopimuksen merkit voivat olla joko julkilausuttuja tai pääteltäviä. Jos näitä periaatteita verrataan Suomen sopimusoikeuden perusteisiin, jona toimii laki varallisuusoikeudellista oikeustoimista (jatkossa OikTL). OikTL:n mukaan sopijaosapuolilla on pääsääntöisesti vapaa valta harkita, minkälaisin ehdoin he tekevät kaupan ja kenen kanssa. Oikeustoimi määritelläänkin tahdonilmaisuksi, joka annetaan oikeuksien perustamiseksi, muuttamiseksi, siirtämiseksi tai kumoamiseksi. Tahdonilmaisu voi ilmetä eri tavoin, se voi olla nimenomainen tai hiljainen (vrt. julkilausuttu tai pääteltävä). Hobbes myös määrittelee, että sopimusta ei voi tehdä eläimen kanssa, kuten ei nykypäivän Suomessakaan, sopijaosapuolten tulee olla oikeustoimikelpoisia. Muitakin yhtymäkohtia voidaan löytää. Koska lainsäädäntö on saanut alkunsa jo antiikin Kreikasta, voitaneen olettaa Hobbesin käyttäneen jo olemassa olevaa oikeustiedettä apuna luodessaan luonnonlakejaan. Näitä kahta lakia voidaan pitää tärkeimpinä ja lähtökohtaisina muille laeille Hobbesin määrittelemässä yhteiskuntasopimuksessa. (Hobbes 1999, 126–136; Hoppu & Hoppu 2005, 47–49; L 13.6.1929/228.)

Kaikista oikeuksista ei voi luopua, kuten oikeudesta itsepuolustukseen ja elämään. Hobbesin (1999, 129) mukaan, jos ihminen haluaa riistää henkensä, sitä ei tule tulkita hänen todelliseksi tahdokseen. Tällaisessa tilanteessa ko. ihminen ei tiedä, kuinka sellaisia sanoja ja tekoja on tulkittava. Nykypäivään tämä voidaan linkittää eutanasian kautta, jonka edellä mainitun mukaisesti Hobbes kieltää.

Muut lait

III laki koskee sitoumuksien suorittamista, joka on oikeudenmukaisuuden lähde.
IV kiitollisuus. Olisiko tunnetta kiitollisuudesta olemassa, jos joku ei olisi määritellyt ja sitonut sitä tiettyyn sosiaaliseen tilanteeseen ja hetkeen? Onko kiitollisuuden tunne vain sosiaalistamisen seurausta?
V laki mukautuvaisuudesta, joka tarkoittaa ihmisen sopeutumispyrkimyksiä muihin nähden. Hobbesin (1999, 144) mukaan yksilö, joka ei sopeudu yhteiskunnan normeihin, voidaan sulkea sen ulkopuolelle. Mielenkiintoiseksi tarkastelun tekee ajatus nykypäivän individualismia korostavasta kulttuurista, jossa rajoja pyritään tietoisesti rikkomaan ja massaan ei haluta sulautua.
VI valmius anteeksiantoon, jossa keskeinen ajatus on tulevaisuuden turvaaminen antamalla katuville anteeksi.
VII kostossa otetaan huomioon vain tuleva hyvä, eikä huomioida entisen pahan suuruutta.
VIII lain mukaan kukaan ei saa sanoilla, teoilla, käytöksellä tai eleillä osoittaa vihaa tai halveksuntaa toista kohtaan. Mikäli näin tapahtuu, sitä kutsutaan loukkaukseksi.
IX mukaan jokaisen yksilön tulee tunnustaa muut vertaisikseen, muuten yksilö on ylpeä. Voimme vain keskustella, miten kaukana nyky-yhteiskunta on tästä periaatteesta.
X laki röyhkeyttä vastaan. Kukaan ei voi vaatia itselleen sellaista oikeutta, jota ei suostuisi myöntämään muille. Rauhaan pyrittäessä on luonnollista, että osasta oikeuksista joudutaan luopumaan, eli osa suvereniteetista luovutetaan muualle.
XI laki yhdenvertaisuudesta. Sama periaate löytyy Suomen perustuslaista, jonka kuudennen pykälän mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisiä ei myöskään ilman hyväksyttävä perustetta saa asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. (L 11.6.1999/731.)
XII yhteisten asioiden yhtäläisestä käytöstä.
XIII arvonta. Jos jotain oikeutta ei voi jakaa, oikeuden hallinta määrätään arvalla.
XIV laki esikoisuudesta ja ensin ehtimisestä. Luonnollinen hallintaoikeus perustuu ensin ehtimisen periaatteelle.
XV välittäjistä. Kaikki rauhan välittäjät saavat toimia turvallisesti. Nykypäivän rauhanturvaaminen?
XVI välitystuomioon alistumisesta. Jos osapuolet eivät kiistatilanteessa pääse sopimukseen, heidän tulee alistaa oikeutensa välittäjän arvosteltavaksi.
XVII kukaan ei ole oma tuomarinsa
XVIII tuomariksi ei ketään, jolla on luonnollinen syy puolueellisuuteen. Onko olemassa luonnollista oikeustajua?
XIX todistajista. Ketään ei tulisi tuomita vähäisen näytön perusteella.

Yhteenvetona laeista voidaan todeta, että ”älä tee toiselle sitä, mitä et tahtoisi tehtävän itsellesi”. Luonnonlait ovat muuttumattomia ja ikuisia. Hobbes voidaan nähdä käyttävän Raamattua apuna reroriikassaan, vaikka häntä on yleisesti pidetty ”ateistina”. Raamattu oli tuohon aikaan auktoriteetti. Lisäksi on hyvä huomata, että ihminen tavoitteelee aina omaa hyvää, ei koskaan toisten. Ihminen omistaa aina itsensä, joten omistamisen ei tarvitse olla materiaa. (Hobbes 1999, 126–150.)


PERSOONAT JA AUKTORITEETTI

Persoona
Persoona on sanoja ja tekoja, joiden ajatellaan olevan joko hänen omiaan tai edustavansa toisen ihmisen tai jonkun muun olion sanoja tai tekoja, jonkin jolle ne todenmukaisesti tai kuvitteellisesti attribuoidaan son. panna tai määrittää jokin jonkun nimiin (Korpela 2002). Persoonat voidaan jakaa luonnollisiksi ja keinotekoisiksi persooniksi. Personoiminen on toisin sanoen itsensä tai toisen esittämistä tai edustamista. Tässäkin voidaan nähdä viittaus oikeustieteeseen, jos sitä verrataan esim. valtuutukseen, joka voidaan tehdä useilla eri tavoilla (vrt. Hobbesin edustaja, asiamies, valtuutettu jne.). Keinotekoisen persoonan esiintyjän sanojen ja toiminnan omistaja on auktori, ja oikeus johonkin toimintaan on auktoriteetti (Hobbes 1999, 150–151.)

Auktoriteetti
Auktoria on kahta lajia. Ensimmäinen vain ottaa omakseen toisen toiminnan, toinen ottaa sen ehdollisesti, eli hän on takaaja. Auktoriteetilla tehty sitoumus velvoittaa myös auktoria, mutta esiintyjän rikkoessa luonnon lakia auktorin määräyksestä vika on auktorin. Voidaan siis ajatella esim. keskitysleirejä, terrorismin vastaista sotaa, Saddam Husseinin hallintoa, joka ainakin länsimaisille esitetään despoottisina valtakoneistoina, jossa yksilöillä ei ole ”pääpirun” tekemisiin mitään sanomista. Hobbesin mukaan rangaistus tulee kohdistaa vain auktoriin, ei teon suorittajiin. Tältä osin voidaan oikeudenmukaisuus ja oikeudellisen velvollisuuden käsitteiden muuttuneen. Sitoumuksissa tulee kuitenkin aina olla auktoriteetti, tarvittaessa se on esiintyjä. Ihmisjoukko voi olla myös yksi persoona, jos joukolle on yksimielisesti valittu edustaja. (Hobbes 1999, 151–153.)


LÄHTEET

Hobbes T. 1999. Leviathan. Tampere: Vastapaino.

Hoppu E. & Hoppu K. 2005. Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet. 3.painos. Vantaa: Dark.

Korpela J. 2002. Pienehkö sivistyssanakirja. [Viitattu 21.1.2007]
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/siv/index.html
Laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista. 13.6.1929/228. [Viitattu 21.1.2007.] Http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1929/19290228?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=oikeustoimi.
Suomen perustuslaki. 11.6.1999/731. [Viitattu 18.12.2006.] Http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731.

Wiberg M. 1992. Teoksessa Kanerva J. (toim.) 1992. Platonista Bakuniniin-Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino.

II Istunto

OSA II Yhteiskunnasta. Luvut 17-20

Luku XVII
Yhteiskunnan syistä, synnystä ja määritelmästä

Tarkoituksena on päästä eroon sotatilasta pelotteen avulla, mutta ei kuitenkaan terrorilla.
Ihmisten luontaiset paheet on hallittava auktoriteetilla, muuten syntyy anarkian tila. Eläimet voivat elää luonnontilassa, mutta ihmiset eivät. Ihmisten käyttäytymisen valvontaa varten täytyy luoda kontrollimekanismi; suojella heitä toisiltaan ja itseltään.

Yhteiskunta voidaan Hobbesin mukaan luoda, kun ihmisten kaikki valta ja voima siirretään yhdelle ihmiselle tai yhdelle ihmisten kokoukselle, joka pelkistää tahdot äänten enemmistöllä yhdeksi tahdoksi (kuningas/parlamentti). ”Kun tämä on tehty, se ihmisjoukko, joka on näin yhdistynyt yhteen persoonaan, on yhteiskunta, latinaksi civitas.” Tästä kaikesta syntyy Leviathan, joka toimii yhteiskunnan suurena auktorina, joka pyrkii toimimaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten parhaaksi. Tällä persoonalla on suvereeni valtaa ja muut ovat hänen alamaisiaan. Suvereenisen vallan voi saavuttaa kahdella tavalla: luonnollisella voimalla (hankittu yhteiskunta) tai ihmisten keskinäisellä sopimuksella (poliittinen tai perustettu yhteiskunta).

Luku XVIII
Perustettujen suvereenien oikeuksista

Hobbesin mukaan yhteiskunnan perustamisessa ihmiset luopuvat oikeuksistaan ja noudattavat ylemmän auktoriteetin antamia säännöksiä ja määräyksiä. Seuraavaksi mainitaan nämä säännöt:
Alamaiset eivät voi muuttaa hallitusmuotoa – ihmisillä ei ole legimiteettiä kapinoida suvereeniansa vastaan.
Suvereenia valtaa ei voi menettää – suvereeni ei voi rikkoa sitoumusta, eikä kukaan hänen alamaisensa voi vapauttaa alamaisuudestaan väittämällä, että valta on jotenkin menetetty.
Kukaan ei voi oikeutetusta protestoida, jos enemmistö päättää perustaa suvereenin – ihminen joko kuuluu yhteiskuntaan tai ei. Jos hän on ulkopuolella, hän on luonnollisessa tilassa. Näin ollen häntä eivät määräykset koske. Jos hän on yhteiskunnan jäsen, hänen tulee noudattaa ja kunnioittaa yhteiskunnan asettamat säännöt.
Alamainen ei voi oikeutetusti syyttää suvereenin tekoja – tämä voi olla pahimmillaan poliisivaltio, taistelu anarkiaa vastaan. Ihmiset eivät voi valittaa suvereenin tekemistä vääristä päätöksistä, sillä suvereeni toimii yhteiskunnan parhaaksi ja ihmiset ovat antaneet vallan suvereenille.
Alamainen ei voi rangaista mitään mitä suvereeni tekee - oman oikeuden käyttö ja kapinointi eivät ole sallittuja valitusmuotoja.
Suvereeni ratkaisee, mikä on alamaisten rauhaa ja puolustusta varten välttämätöntä – Suvereeni päättää milloin täytyy puolustautua, mikä on oikea tapa toimia vaikeissa tilanteissa. Suvereeni harjoittaa sensuuria, kaikki mikä voi vaarantaa yhteiskunnan rauhaa ja tasapainoa on kielletty.
Oikeus tehdä säännöt, joiden nojalla kukin alamainen tietää, mikä on hänen omaansa niin ettei kukaan muu alamainen voi vääryydettä ottaa sitä häneltä – suvereeni päättää lainsäädännöstä.
Hänelle kuuluu myös oikeus kaikkeen tuomiovaltaan ja kiistojen ratkaisemiseen – suvereenilla on oikeus käsitellä ja ratkaista kaikki kiistat.
Oikeus päättää sodasta ja rauhasta kuten parhaaksi näkee.
Oikeus valita kaikki neuvonantajat ja ministerit, sekä rauhan että sodan aikana
Palkita ja rangaista mielivaltaisesti ellei aikaisempaa lakia ole määrittelemässä - rangaistuksilla ja palkitsemisilla pidetään yhteiskunnan jäsenet tyytyväisinä, jotta he eivät kapinoisi auktoria vastaan.
Päättää kunniasta ja arvojärjestyksestä – ansioituneiden ja yhteiskunnan parhaaksi toimivia yhteiskunnan jäseniä voidaan palkita ja antaa arvonimiä.

Valtaa ei voi jakaa, yhteiskunnassa ei voi olla monta tahoa, jolla on suvereeni valta. Hobbes käyttää esimerkkinä Englannin sisällissotaa, jossa kuningas ja parlamentti taistelivat vallasta. Ihmisten tulisi tyytyä vallitsevan yhteiskunnan tilaan epäkohtineen, sillä jos he eivät näin tekisi, yhteiskunnassa voisi olla pahempia vääryyksiä ja epäkohtia. Säännöillä 1-5 ihmiset pakotetaan hyväksymään yhteiskuntajärjestys, jotta tilanne ei riistäytyisi takaisin luonnontilakasi tai sisällissodaksi. Anarkia ei ole vaihtoehto ja ihmisten tekemät uhraukset ovat välttämättömiä, sillä suvereeni näkee kokonaisuuden ja toimii yhteiskunnan jäsenten hyväksi ja parhaaksi.


Luku XIX
Erilaisista perustetuista yhteiskunnista ja suvereenin vallan perimisetä

Tässä luvussa Hobbes esittelee yhteiskunnan eri muodot ja päätyy esittämään yhden mallin, joka olisi soveltuvin.

Hobbesin mukaan yhteiskuntamuotoja on kolme: monarkia (yksi edustaja), demokratia (kaikkien halukkaiden kokous) ja aristokratia (vain osan kokous). Näiden yhteiskuntamuotojen erot koskevat soveltuvuutta ja käytännöllisyyttä kansan rauhan ja turvallisuuden tuottamisessa, jota varten nämä perustettiin.

Monarkiassa yksityinen ja yleinen etu kohtaavat parhaiten eli osuvat yksiin. Monarkiassa suvereeni voi ottaa vastaan neuvoja keneltä tahansa, milloin haluaa ja missä haluaa. Monarkian päätökset voivat luoda epävakautta, jos kuningas on heikko johtaja. Monarkki ei voi olla eri mieltä itsensä kanssa, mutta kokous voi, mikä voi johtaa pahimmillaan sisällissotaan.

Monarkian epäkohta on se, että suvereeni voi suosia jotakin yhteiskunnan jäsentä esimerkiksi jonkun toisen kustannuksella. Yleisessä kokouksessa tällaiseen epäkohtaan puututtaisiin välittömästi, mutta vaara on suurempi, sillä suosion asemaan voi joutua monta yhteiskunnan jäsentä.

Monarkian toisena epäkohtana, että suvereeni valta voi joutua lapselle tai muulle kyvyttömälle henkilölle. Haasteena tällöin on muodostaa suhteet väliaikaiseen hallintoon. Tämä on vältettävissä ihmisten sitoutuneisuudella yhteiskuntasopimukseen eli ihmiset tietävät oikeutensa ja velvollisuutensa.

Vallanperimysoikeuden tavoitteena on luoda luotettava ja luontainen jatkumo suvereenilta toiselle, ilman että yhteiskunta joutuisi sisällissotaan tai anarkian tilaan. Vallanperimysoikeudesta ei synny ongelmia demokratiassa ja aristokratiassa.

Vallanperimysoikeus saattaa tuottaa haasteita monarkiassa. Monarkiassa voi esiintyä kilpailua ja taistelua vallasta, joka on monarkian alkuperäisen tarkoituksen vastaista. Valta voi periytyä hallitsijan valitsemalle henkilölle tai sopimuksen mukaisesti hallitsijan vanhimmalle perijälle. Vallan voi myös luovuttaa toisen valtion kuningashuoneen jäsenelle, mikäli kyseisen maan hallitsija näkee parhaaksi.

Luku XX
Isällisestä ja despoottisesta ylivallasta

Hankittu yhteiskunta on sellainen, jossa suvereeni valta hankitaan voimakeinoin. Tässä yhteiskunnassa ihmiset ovat alistuneet suvereenin alle, jota he pelkäävät. Perustetussa yhteiskunnassa yhteiskunnan ihmiset pelkäävät toisiaan. Suvereniteetin oikeudet ja seuraukset ovat molemmissa samat.

Ylivalta hankitaan joko synnyttämällä tai valloittamalla. Isällisellä ylivallalla tarkoitetaan vanhempien oikeutta lapsiinsa nähden. Tässäkin tapauksessa ylivalta voi olla vain toisella vanhemmalla; valtaa ei voi tässäkään tapauksessa jakaa. Laki määrää kummalla vanhemmalla on valta lapsiinsa. Hobbes näkee miehen ja naisen tasavertaisina.

Valloituksella tai sotavoitolla hankittua ylivaltaa kutsutaan despoottiseksi vallaksi.. Tällä tarkoitetaan isännän ylivaltaa palvelijaansa nähden. Orjat eivät ole osa yhteiskuntasopimusta, sillä he eivät noudata yhteisiä pelisääntöjä velvollisuudesta, vaan välttääkseen suvereenin julmuuden ja epäkohdat.

Suvereenin vallan pitäisi olla absoluuttinen kaikissa yhteiskunnissa. Yhteiskunnan pitäminen kasassa vaatii taitoa sekä yhteisiä pelisääntöjä, niin teoriaa kuin erilaisia käytännön ratkaisuja.

III ISTUNTO
Hobbes: Leviathan, Osa II, luvut 21 - 24
Luvussa 21 Hobbes määrittelee vapauden ulkoisten esteiden puutteeksi, jolloin toiminnalla ei ole mitään vastusta. Ihminen on vapaa, jos häntä ei estetä tekemästä jotain, mitä hän voimansa ja taitonsa mukaan pystyy tekemään. Toisaalla Leviathanissa Hobbes korostaakin sitä, että asiat, joista ei ole säädetty lakia ovat täysin vapaasti ihmisten päätettävissä, kunhan yhteiskunnan etu ja sen perusperiaate, alamaisten turvallisuuden ylläpitäminen, eivät ole vaarassa. Kuten luonnon lait ja oikeudet, myös vapauden Hobbes katsoo olevan jokaiselle ihmiselle luonnostaan kuuluva ominaisuus, joka on jokaiselle luonnolliselle persoonalle sama.

Yhteiskunnan ja suvereenin vallan ollessa absoluuttinen, Hobbes haluaa kuitenkin todistaa, että absoluuttinen valta on yhteensopiva alamaisen vapauden kanssa, niin kuin Hobbes sen määrittelee. Tämän hän pohjaa kahteen olettamukseen: pelko ja välttämättömyys ovat nekin yhteensopivia vapaden kanssa. Kun ihminen tekee jotain pelosta, hän voi kuitenkin pelostaan huolimatta kieltäytyä tekemästä niin kuin pelko häntä ohjaa. Välttämättömyyden ja vapauden yhdessäelon hän selittää sillä, että jokaisen teon syy juontuu äärettömiin jatkuvasta pitkästä toisten ihmisten teoista syntyvästä syiden ketjusta, jonka alkuperäinen syy on aina jokin Jumalan teko. Toisin sanoen kaikki teot, myös ne jotka ovat välttämättömiä, koska ne ovat perimmillään syntyisiä Jumalan tahdosta.

Yhteiskunnassa ihmisen vapautta rajoittavat lait ja määräykset, jotka ovat kuin kahleita. Ihminen on vapaaehtoisesti suvereenille vallan antaessaan sitoutunut näihin kahleisiin ja sitä kautta luovuttanut vapauttaan yhteiskunnalle. Nämä kahleet ovat heikkoja, koska ne ovat keinotekoisia, mutta niiden rikkomista voidaan ehkäistä tekemällä niiden rikkomisesta vaarallista. Alamaiset kun ovat alistuneet yhteiskunnan sitoumuksia valvovan ja toimeenpanevan väkivallan alaisuuteen, ja sen pelko on se joka saa nämä kahleet kestämään. Lakien puutehan on järjetöntä vapautta, koska silloin ollaan jälleen brutaalissa luonnontilassa, jossa kaikilla on oikeus määrätä muiden elämästä.

Kenelläkään ei ole myöskään vapautta vastustaa yhteiskunnan tuomiota puolustaakseen toista, koska tällöin kyseenalaistetaan koko yhteiskuntarakenteen pohja. Toisaalta jos suvereeni toimii jonkin säädetyn lain perusteella ja tästä toiminnasta tulee kiista, voi alamainen hakea oikeutta suvereenia vastaan suvereenien nimittämiltä tuomareilta, sillä suvereeni itse on ilmaissut haluavansa toimia lain mukaisesti.

Alamaisilla on luonnon lakiin perustuen tiettyjä vapauksia, joihin edes suvereeni ei voi puuttua. Koska yhteiskunta on sitoumuksella luotu elin, ei sille voi siirtää valtaa, jota luonnon lain mukaan ei voi siirtää koskaan. Siksipä ihmisellä on oikeus puolustaa itseään mitä tahansa ruumiillista hyökkäystä vastaan, vaikka se olisi suvereeninkin hyökkäys, koska ihmisen oikeus puolustaa omaa elämäänsä on hänelle luonnon lailla turvattu. Suvereenin teloittajia vastaan kamppaileminen ei siis ole varsinaisesti väärin, mutta alamaisen mahdollisuus ja oikeus taistella vastaan ei vaikuta suvereenin käskyn oikeellisuuteen. Alamaisella on myös oikeus olla tottelematta, jos suvereeni antaa minkä tahansa käskyn, joka uhkaa alamaisen omaa olemassaoloa. Koska ketään ei voi myöskään velvoittaa syyttämään itseään, ihmisen ei tarvitse tunnustaa rikosta.

Alamaiset vapautuvat suvereenin absoluuttisesta vallasta vain siinä tapauksessa, kun suvereeni ei kykene enää syystä tai toisesta toteuttamaan yhteiskunnan perimmäistä syytä, eli suojelemaan alamaisia ja valvomaan sopimuksia. Tällöin suvereniteettia ei enää ole olemassa ja alamaiset palautuvat luonnontilaan. Suvereeni voi myös itse lakkauttaa suvereniteetin. Jos suvereeni asettuu sodan voittajan alamaiseksi, siirtyvät suvereenin alamaiset voittajan alaisuuteen kuten mainittiin kappaleessa hankituista yhteiskunnista. Jos suvereeni vangitaan muttei asetu alamaiseksi, suvereenin asettamilla toimihenkilöillä on yhä hänen suvereniteettinsa takanaan, jolloin yhteiskunta jatkaa olemassaoloaan, ellei suvereeni kuole.

Luku 22 käsittelee systeemeitä. Hobbesin ruumisvertauksen mukaan ne ovat yhteiskuntaruumiin lihaksia. Systeemit ovat ihmisjoukkoja, jotka ovat liittyneet yhteen ajamaan tiettyä etua tai tehtävää. Hobbes jaottelee systeemit säännöllisiin ja epäsäännöllisiin. Säännölliset systeemit ovat sellaisia, joissa yksi ihminen tai kokous on koko systeemin joukon edustaja, muutoin systeemi on epäsäännöllinen.

Yhteiskunta on ysteemi, mutta se on absoluuttinen ja muusta vallasta riippumaton, joten se ei ole kuten muut systeemit, jotka ovat riippuvaisia yhteiskunnan ja suvereenin vallasta. Jokainen systeemi joka on olemassa yhteiskunnan sisällä on suvereenille alamainen.

Yhteiskunnan systeemit voivat olla yksityisiä tai poliittisia. Poliittisilla systeemeillä on suvereenin auktoriteetti takanaan, siinä missä yksityisillä on vain yksinkertaisesti sen muodostaneiden ihmisten auktoriteetti. Täten liiketoimintaa varten perustettu korporaatio on yksityinen systeemi, siinä missä esimerkiksi kaupunginvaltuusto on poliittinen systeemi, sillä se hallitsee kaupunkia suvereenin vallan oikeutuksella. Poliittiset systeemit käyttävätkin suvereenin valtaa, mutta vain asioissa joissa suvereeni on sille valtaa antanut. Niissä asioissa joissa systeemillä ei ole suvereenin valtaa, se toimii omana itsenään, henkilönä tai kokouksena, joten jos systeemiä edustava kokous esimerkiksi tekee väärin jotakuta kohtaan asiassa jossa sillä ei ole suvereenilta annettua valtaa, on kokous itse syyntakeellinen. Ne kokouksen edustajat, jotka ovat äänestäneet väärintekoa vastaan, ovat vapaita vastuusta, koska he eivät ottaneet osaa kokouksen toimintaan kokouksen jäsenten toimiessa suvereenin antamien valtuuksien ulkopuolella. Jos systeemi sitten on syyllistynyt johonkin rikkeeseen, on uonnollisin tapa rangaista sitä lakkauttaa sen olemassaolo, mikä vastaa kuolemanrangaistusta.

Systeemeitä käytetään erilaisten ala-alueiden kuten provinssien hallitsemiseen, tosin provinsseja ja maakuntia ovat yleensä hallinneet yksittäiset henkilöt, koska ihmiset jotka eivät voi olla itse läsnä hallittavalla alueella luovuttavat vallan siellä mieluiten yksittäiselle ihmiselle. Toimivaltuudet ja -alan otetaan myös huomioon, tietyllä alueella siellä valtaa edustavan systeemin langettamat rangaistukset tai velat ovat voimassa vain systeemin hallitsemalla alueella, eikä sillä ole toimivaltaa rangaista tai takavarikoida omaisuutta muualla.

Poliittiset systeemit ovat suvereenista heti alempana oleva hallintakoneisto, jonka avulla suvereeni pystyy delegoimaan valtaansa eteenpäin ja hallitsemaan tehokkaasti yhteiskuntaa mikrotasolla keskittyen samalla itse makrotasolle. Systeemeillä Hobbes voi perustella, miten suvereenin valta toimii paikallisella tasolla, varsinkin kun Hobbesin suosima suvereenin malli on yksittäinen monarkki, joka ei tietenkään voi olla aina kaikkialla päättämässä kaikesta mahdollisesta. Systeemeitä voidaan käyttää myös suvereenin neuvonantajina, jolloin systeemi voi olla esimerkiksi valtakunnan jokaista alamaista välillisesti edustava muodostelma.

Systeemeitä on olemassa myös kaupankäyntiä varten. Tällöin jokainen, jolla on rahaa hankkeessa, voi olla mukana päättämässä systeemin asioista – kyseessä on alkeellinen osakeyhtiö, jossa korporaatioon rahaa sijoittaneet henkilöt ovat osa kokousta, jolla on päätäntävalta yhtiön asioista. .

On myös laittomia systeemeitä, kuten suvut jotka palkkaavat yksityisen joukon sotiakseen toista sukua vastaan. Laillisessa yhteiskunnassahan ei tarvita yksityisiä joukkoja, koska yhteiskunnan tehtävä on suojella alamaisiaan, ja jos alamaisia suojellaan, alamaisten ei tarvitse itse järjestää joukkoja omaksi suojeluksekseen.

Ihmisten yleinen kokoontuminen puolestaan on epäsäännöllinen systeemi. Hobbes on hyvin epäluuloinen suuria järjestäytymättömiä väkijoukkoja kohtaan, sillä ne ovat harvemmin laillisella asialla, vaan niiden tarkoituksena on yleensä jokin laiton suunnitelma tai painostus.

Luku 23 käsittelee suverenin vallan toimihenkilöitä. Julkinen toimihenkilö on sellainen, jota suvereeni käyttää jossain tehtävässä ja jolla on suvereenin auktoriteetti. Ne jotka palvelevat suvereenia luonnollisena persoonana, eivät ole julkisia toimihenkilöitä, eivätkä myöskään neuvonantajat, jos neuvonantajien ainoa tehtävä on vain antaa suvereenille neuvoja. Toimihenkilöitä käytetään viranhaltijoina, sijaishallitsijoina, tai erilaisten erityistehtävien ja -alojen hallinnoimiseen. Myös kansan opettajat ovat julkisia toimihenkilöitä, ja vain heillä on oikeus ja valtuus opettaa miten elää ja miten asiat ovat.

Luvussa 24 puhutaan yhteiskunnan ravitsemuksesta ja jälkeläisistä. Kaikki valtakunnat tuottavat ja keräävät maan ja luonnon hedelmiä, mutta koska joka maa tuottaa erilaisia hyödykkeitä erilaisia määriä, on järkevää ja tarpeellista käydä kauppaa muiden valtioiden kanssa. Hobbes näkee myös marxilaisesti ihmisen työnkin kauppatavarana, jolla on arvo, ja tukee näkemystään sillä, kuinka jotkut valtiot ovat menestyneet pelkästään tuomalla raaka-aineita ja myymällä työnteolla niistä jalostetut tavarat eteenpäin.

Omistus puolestaan on yhteiskunnassa suvereenin määriteltävissä, sillä ilman yhteiskuntaa ei ole omistusta lainkaan, onhan muutoin kenellä tahansa oikeus tulla ja ottaa mitä tahansa. Suvereeni jakaa omaisuuden täysin mielivaltaisesti. Maanomistus ei kumoa suvereenin valtaa, mutta se antaa omistajalle turvan muiden alamaisten ylivaltaa kohtaan. Jako on tehtävä yhteiskunnan rauhan edistämiseksi, ja se on mitätöitävä jos se on sen vastainen, koska sellainen jako toteutettuna olisi vastoin suvereenin perusperiaatetta, eikä suvereeni ole sellaista jakoa voinut komentaa kuin ajattelemattomuutaan, sillä hän ei voi haluta viedä itseltään suvereniteettiaan. Hobbes vetoaa usein, että suvereenin virheet on vain katsottava mitättömiksi teoiksi, koska ei voida olettaa että erehtyväinen suvereeni olisi halunnut antaa käskyn joka mitätöisi hänen oman suvereniteettinsa. Hobbesille tärkeää ovat suvereenin aikeet eivätkä niinkään tekojen seuraukset.
Raha on yhteiskunnan veri: tavarat, eli yhteiskunnan ravinnot, on sen avulla helppoa muuntaa nopeasti liikkuvaan muotoon, jota voidaan kuljettaa ympäri maata ja siten sen muodossa kuljettaa tavaroita kaikkialle valtakuntaan. Hopealla ja kullalla taas voi käydä kauppaa ulkomailla, eikä niiden arvo katoa jos yhteiskunta joka sitä takaa lakkaa olemasta; lisäksi sillä on helppoa koota ja ylläpitää suuria armeijoita.

Lopuksi mainitaan yhteiskunnan jälkeläiset. Nämä ovat siirtokuntia ja uudisasutuksia. Jos siirtokunnat pysyvät suvereenin alamaisuudessa, ne ovat provinsseja ja yhteiskunnan osia, jos taas suvereeni ei vaatinut oikeutta asutukseen kun se perustettiin, se on itsenäinen.

IV ISTUNTO

LUKU XXIX
Asioista jotka heikentävät yhteiskuntaa tai edistävät sen HAJOAMISTA

Yhteiskuntien on määrä elää yhtä kauan kuin luonnon lait. Hobbesin mukaan mikään kuolevaisten tekemä ei kuitenkaan voi olla kuolematonta, mutta järkeään käyttämällä yhteiskuntien pysyvyys voitaisiin varmistaa.

Hobbes kertoo tässä luvussa yhteiskunnan heikkouksista, joista ensimmäisenä hän mainitsee sen, jos esimerkiksi kuningas ei ota kaikkea tarpeellista valtaa heti käyttöönsä. Jos tarvitsemansa vallan ottaa käyttöön vasta myöhemmin, näyttää se muiden silmissä vääryydeltä. Hobbes mainitsee historiasta useita esimerkkejä tällaisista tapahtumista. Kaikki yhteiskunnat, joiden valtaa rajoitetaan, heikkenevät. Hobbes sanookin yhteiskunnan heikkouksien olevan ikään kuin sairauksia.

Kaikki se, mitä ihminen tekee vastoin omaatuntoaan, on syntiä. Ihmisen omatunto on kuitenkin erehtyväinen. Tämän Hobbes sanoo olevan toinen heikkous, joka vaarantaa yhteiskunnan pysyvyyttä. Jotta yhteiskunta ei joutuisi sekaannukseen, on ihmisten noudatettava lakia, julkista omaatuntoa, sillä se ei voi koskaan erehtyä.

Kolmanneksi Hobbes muistuttaa, että usko ja pyhyys eivät ole ihmeitä vaan ne saadaan aikaan kasvatuksella ja muilla luonnollisilla keinoilla.

Neljäntenä Hobbes sanoo suvereenin vallanhaltijan olevan luonnon lakien alainen, mutta ei valtion lakien alainen. Jos suvereenin vallanhaltija asetetaan valtion lakien alapuolelle, on hänen yläpuolelleen asetettava jokin tuomari tai valta rankaisemaan häntä ja jälleen samasta syystä kolmas rankaisemaan toista ja niin edelleen loputtomasti. Tämä johtaa Hobbesin mukaan lopulta yhteiskunnan hajoamiseen.

Yhteiskunnan hajoamista edistää myös se, että yksityiselle ihmiselle annetaan absoluuttinen omistusoikeus omaisuuteensa. Suvereenin oikeutta ei siis tulisi koskaan sulkea pois.

Hobbes painottaa tässä luvussa sitä, että valtaa ei saa jakaa. Se on hänen mielestään sama kuin yhteiskunnan purkaminen, sillä erotetut vallat tuhoavat toisensa.

Hobbes viittaa jälleen sairauksiin ja sanoo hengellisen vallan olevan kuin epilepsia. Jos hengellinen valta tukahduttaa ihmisten ymmärrystä, ja liikuttaa yhteiskunnan jäseniä eri tavoin kuin valtiovalta tahtoisi niiden liikkuvan seuraa siitä ihmisten hajaannusta, joka voi johtaa esimerkiksi sisällissotaan. Valtiollisen vallan tulisi siis olla alistettu hengelliselle vallalle tai hengellisen vallan alistettu valtiolliselle vallalle.

Hobbes mainitsee myös sellaisia heikkouksia, jotka eivät aiheuta yhteiskunnalle niin suurta varaa kuin edellä mainitut. Tällaisia ovat mm. kohtuuttoman suuri kaupunki sekä mahtavan alamaisen liiallinen suosio.



LUKU XXX
Suvereenin edustajan TEHTÄVÄSTÄ

Suvereenin tehtävä on kansan turvallisuudesta huolehtiminen. Suvereenia velvoittaa tähän luonnon laki. Hobbes ei tarkoita turvallisuudella kuitenkaan pelkkää hengissä pysymistä, vaan myös kaikkia sellaisia saavutuksia, joita itse kukin voi hankkia tuottamatta yhteiskunnalle vaaraa. Suvereenin tulee antaa julkisia ohjeita ja laatia lakeja, joita ihmiset voivat soveltaa omalla kohdallaan.

Jos suvereenin olennaiset oikeudet poistetaan, yhteiskunta hajoaa ja jokainen palaa sotaisaan tuhotilaan kaikkia muita vastaan. Hobbesin mielestä tämä on pahinta, mitä tässä elämässä voi tapahtua. Suvereenin on säilytettävä nuo oikeudet kokonaisina ja hänen velvollisuutensa on olla siirtämättä niistä mitään toiselle tai irtisanoutua mistään niistä. Suvereeni ei saa laiminlyödä näiden oikeuksien perusteiden opetusta, sillä ihmisten tulee oppia ne.

Alamaisille on opetettava, että hallitusta ei saa pyrkiä vaihtamaan, eikä suosittuihin miehiin tule liittyä. Suvereenin pitäisi myös huolehtia siitä, että ihmisille opetetaan oikeudenmukaisuutta. Heille on opetettava, että he eivät kostaakseen tekisi väkivaltaa, eivät loukkaisi aviollista kunniaa, eivätkä väkisin valtaisi toistensa omaisuutta. Suvereenin valtaa ei ole luvallista kiistää, eikä hänestä tule puhua epäkunnioitettavasti.

Yllä mainitut asiat ovat lähes suoraan verrattavissa Raamatun kymmeneen käskyyn: Hobbes kehottaa kunnioittamaan vanhempia, rakastamaan lähimmäistä ja välttämään vääryyksien tekemistä.

Suvereenin on huolehdittava siitä, että oikeutta jaetaan yhtäläisesti kaikille ihmisille. Yhtäläisiin oikeuksiin kuuluvat mm. samanarvoisuus ja verojen yhtäläinen määrä. Verojen tulisi olla yhtäläistä kulutuksen, ei kuluttajien rikkauden suhteen. Jos joku on kykenemätön elättämään itseään, tulee hänestä huolehtia yhteiskunnan laeilla. Kuitenkin on huomioitava se, että jos ihminen on vahva ja terve hänet on pakotettava työhön. Hobbes haluaa tällä tavalla estää joutilaisuuden. Jos joutilaiden joukko kuitenkin kasvaa, on heidät siirrettävä maihin, joissa ei ole riittävästi asutusta. Lopulta, kun maailma on ahtautunut täyteen asukkaita, kaikista viimeinen keino on sota, joka tarjoaa voiton tai kuoleman.

Hobbes määrittelee hyvän lain sellaiseksi, joka on selkeä ja tarpeellinen kansan parhaaksi.

Rangaistusten ja palkkioiden oikein käyttäminen kuuluu suvereenille. Rankaisemisen päämäärä ei ole kosto vaan oikaiseminen ja ankarimmat rangaistukset on annettava niistä rikoksista, joista koituu suurin yhteinen vaara. Palkkiot on kohdistettava sen mukaan kuin niistä voi koitua etua yhteiskunnalle.

Suvereenille on tärkeää valita hyviä neuvonantajia. Tällaisia ovat ne, jotka hyötyvät vähiten huonojen neuvojen antamisesta ja joilla on tietoa asioista, jotka liittyvät yhteiskunnan rauhaan ja puolustukseen. Neuvonantajien tulisi olla mahdollisimman uskollisia ja lojaaleja suvereenille.

Suvereenin velvollisuudet toisia suvereeneja kohtaan sisältyvät kansakuntien lakiin, joka on Hobbesin mukaan yhtä kuin luonnon laki.


ADAM SMITH: THE WEALTH OF NATIONS (1776)

V ISTUNTO

Adam Smith: The Wealth of Nations, kirja I, luvut I, II ja III

Luku I: Työnjaosta

Työnjako on vaikuttanut kaikista eniten työn tuottavuuteen sekä työntekijöiden taitavuuden esille tuomiseen. Smith havainnollistaa työnjaon merkitystä monilla esimerkeillä. Esimerkiksi pienissä tehtaissa työnjako nähdään konkreettisemmin kuin suurissa, koska kaikki työntekijät ovat yhdessä tilassa. Suuremmissa tehtaissa työnjakoa ei välttämättä ymmärretä niin ilmeiseksi, koska sitä ei voi nähdä niin konkreettisesti. Pienenä tehtaana Smith mainitsee nuppineulatehtaan, jossa työnjako on viety hyvin pitkälle. Hänen mukaansa enää pelkkää nuppineulan tekoa ei voida pitää ammattina, vaan myös sen yksityiskohtien tekemistä. Nuppineulan teko on jakautunut moniin eri ”aloihin”, joissa jokaisella työntekijällä on oma osaamis- ja vastuualueensa. Jotta nuppineuloja tehtäisiin tarpeeksi päivittäin, on jokaisella työntekijällä oltava oma osaamisalueensa, johon he ovat saaneet koulutuksen. Tällä tavoin tuotanto nopeutuu ja se on tehokasta.

Smith näkee kuitenkin pieniä eroja työnjaon tehokkuudessa ja toimivuudessa eri maissa. Myös maatalouden parissa työskentelevät mainitaan työnjaollisesti erilaisiksi. Kehittyneimmissä ja teollistuneimmissa maissa työnjako on viety pisimmälle – se mikä on yhden miehen työnä alkeellisissa yhteiskunnissa, vastaa monen miehen työtä kehittyneimmissä yhteiskunnissa. Maataloudesta Smith kirjoittaa, että on mahdotonta erottaa työnjako niin täydellisesti kuin muissa liiketoiminnoissa. Tämä voi olla syynä maatalouden hitaampaan kehitykseen verrattuna esim. tehtaisiin. Koska kehittymättömissä maissa maataloudella on vankempi asema kuin muulla teollisuudella, ne eivät Smithin mukaan pysty kehittymään samaa vauhtia kehittyneiden, teollistuneiden maiden kanssa.

Työnjaon hyvät puolet johtuvat kolmesta asiasta. Ensiksikin työntekijän taitojen lisääntymisen myötä hänen mahdollisuutensa tehdä työtä nopeammin lisääntyvät. Taidot kehittyvät, koska työntekijä voi keskittyä ainoastaan yhteen työtehtävään. Jos verrataan sellaisen työntekijän taitoja, joka tekee esim. koko nuppineulan vain yhtä osaa nuppineulasta tekevän taitoihin, jälkimmäisen taidot ovat paremmat. Tämä lisää työnteon nopeutta ja tehostaa tuotantoa. Toinen asia työnjaon hyvissä puolissa on ajan säästäminen. Työnjako säästää aikaa, joka perinteisesti kuluisi työtehtävien vaihtamisen välillä. Kolmanneksi kunnollisten koneiden käyttö helpottaa ja lyhentää työntekoa ja siihen kuluvaa aikaa. Smith painottaa erityisesti koneita, jotka työntekijät ovat itse kehittäneet. Koska jokainen työläinen on keskittynyt vain pieneen yksittäiseen tehtävään, se motivoi heitä kehittämään hyviä koneita ja muita työvälineitä. Smith sanoo, että suuri osa työnjakoa käyttävien tehtaiden koneista on alunperin työntekijöiden keksimiä ja kehittämiä.

Smith tuo työnjakoajattelun myös tieteen piiriin. Tiede on myös jakautunut moneen eri alaan. Kun jokainen filosofi ja muu tieteilijä keskittyy omaan kapeaan alaansa, tieteilijöiden taidot lisääntyvät ja aikaa säästyy. Jokaisesta tulee ekspertti omalla alallaan, enemmän työtä tulee tehdyksi kokonaisuuden kannalta ja tämän seurauksena tieteen määrä lisääntyy.

Työnjaon seurauksena vaurastumista tapahtuu alhaisimmissakin väestöryhmissä. Jokaisella työntekijällä on mahdollisuus vaihtaa omat tuotoksensa toisiin, sellaisiin mihin hänen varansa riittävät. Tämä lisää kaupankäyntiä ja vaurastuttaa yhteiskuntaa. Luvun lopuksi Smith mainitsee, että suuri osa tuotteista, esim. työmiehen takki, on tarvinnut monta työntekijää. Jotta vaurastumista yhteiskunnassa tapahtuisi, työnjaon on oltava mahdollisimman suurta. Smith sanoo, että jokaisen erityinen työpanos on välttämätön esimerkiksi maailman eri puolilta tuotavien tuotteiden saamiseksi omaan maahan – prosessissa ovat mukana laivanrakentajat, purjehtijat, köydentekijät jne. Ilman tuhansien ihmisten yhteistyötä ja apua ei edes keskimääräinen ihminen pystyisi elämään ja asumaan, vaikka ihmiset usein kuvittelevat tällaisen elämän kovin helpoksi ja yksinkertaiseksi.


Luku II: Periaatteesta, joka antaa perusteen työnjakoon

Työnjako ei tule alunperin ihmisen viisaudesta, joka ennustaisi yleistä vaurastumista, joka työnjaosta seuraa. Sen sijaan se on tärkeä, mutta hidas ja vähitellen tapahtuva seuraus siitä, että ihmisluonto on taipuvainen tavaroiden tai muiden hyödykkeiden vaihtoon. Tällainen taipumus on olennaista vain ihmiselle, ei muille eläinlajeille. Eläimillä asioiden tahtominen perustuu vain omaan etuun, ei vaihtokauppaan. Sivistyneessä yhteiskunnassa ihminen tarvitsee koko ajan yhteistyötä ja apua suurelta joukolta muita ihmisiä, jopa ystävystymiseen toisten kanssa. Ihmisten eläminen ja toimeentulo yhteiskunnassa perustuu paljolti vaihtokauppaan.

Vaihtamiseen perustuva eläminen on syy ja perusta myös työnjakoon. Smith antaa esimerkin metsästäjistä, joista yksi tekee nuolet ja jouset, koska osaa työn parhaiten. Hän vaihtaa niitä usein karjaan tai riistaan. Vähitellen hän huomaa, että jousien ja nuolien valmistamisella hän saa enemmän karjaa kuin että itse metsästäisi. Omasta kiinnostuksestaan jousien ja nuolien valmistuksesta tulee hänen pääelinkeino ja hän tekee niitä myös ”varastoon”. Kun ihmiset huomaavat olevansa jossakin parempia kuin toiset, he alkavat tehdä sitä työkseen ja näin heille jää ylimääräisiä tavaroita varastoon. Varastoa on mahdollista vaihtaa sellaiseen tavaraan, jota ei itse osaa tehdä. Valmistuksen ylijäämä rohkaisee jokaista hankkimaan itselleen ammatin, jossa voi hyödyntää omaa erityislahjakkuuttaan, millä tahansa elämänalueella sitä omistaakin.

Luonnollinen lahjakkuus, joka eri ihmisissä on, on Smithin mukaan paljon vähäisempää kuin mitä luullaan. Lahjakkuus on pikemminkin tapojen, tottumuksien ja koulutuksen seurausta. Koulutuksen seurauksena ihmisten erityisosaaminen jakautuu yhä useammalle alalle. Tästä ei olisi mitään hyötyä, jos kukaan ei olisi halukas vaihtamaan omaa osaamistaan toisen osaamiseen (eli siihen, mitä itse tarvitsisi tai haluaisi). Tällöin ei myöskään syntyisi työllisyyden erilaistumista, joka antaisi tarpeen ja syyn eri lahjakkuuksille. Ihmisten kohdalla erilaiset lahjakkuudet ja osaamiset ovat vaihdettavissa toisiin. Smith puhuu yhteisestä varastosta tai yhteisistä osakkeista, josta jokainen voi tarpeen mukaan ostaa osan toisen lahjakkuudesta. Eläimillä samanlainen ”järjestely” ei toimisi, koska ne ovat pohjimmiltaan itsensä suojelijoita ja puolustajia, eivätkä ne hyötyisi toisten erilaisesta lahjakkuudesta.


Luku III: Työnjako on riippuvainen markkinoiden laajuudesta.

Vaihdon voimakkuus luo tarpeen työn jakamiselle. Työnjaolle on kuitenkin olemassa rajat – markkinoiden laajuus. Kun markkinat ovat hyvin pienet, kellään ei ole halua omistautua vain yhdelle työtehtävälle vaihtaakseen ylijäämän toisen tuottamaan hyödykkeeseen. Smithin mukaan on joitakin teollisuuden aloja, joita ei voi olla muualla kuin suurissa kaupungeissa. Esimerkiksi ovenvartijalle ei ole muualla kysyntää ja tarvetta. Maaseudulla puolestaan ei olisi järkevää jakaa työtä moneen osaan, koska usein se sijaitsee niin kaukana kaupungista ja työn jakaminen tulisi melko kalliiksi. Maaseudulla työläiset ovat pakotettuja työskentelemään eri aloilla, jotka ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan, esim. tarvittavat materiaalit ovat samoja. Maaseudun ja maanviljelyksen lisäksi työnjaon pitkälle viety erikoistuminen on Smithin mukaan hankalaa sisämaassa.

Eräs tekijä, joka laajentaa markkinoita, on vesistön läheisyys. Laajentuminen ja kehittyminen alkaa esim. meren rannikolta tai jokikaupungeista, joista markkinat vähitellen laajentuvat myös sisämaahan. Vesistöjen yhteydessä Smith mainitsee myös sen, että laivat voivat ihmisiin ja hevosiin verrattuna kuljettaa huomattavasti suuremman määrän tavaraa paikasta toiseen. Tämä puolestaan tehostaa markkinoita.

Lopuksi Smith kirjoittaa eri maista ja alueista, joissa markkinat ovat kehittyneet suhteellisen aikaisin. Välimeren alueella erityisesti Egypti kehittyi maataloudessa ja myöhemmin teollisuudessa. Kehittymistä tapahtui kuitenkin aluksi ainoastaan Niilin läheisyydessä. Kun markkinat laajentuivat pidemmälle sisämaahan, Niilin merkitys oli suuri. Muita samanlaisia esimerkkejä ovat Bengalin alue Itä-Intiassa ja Kiinan itäiset provinssit. Sen sijaan kaikki Afrikan sisäosat, pohjoinen Aasia ja Siperia ovat markkinoiden ja työnjaon kannalta barbaarisia ja sivistymättömiä alueita. Myöskään jokialueet, jotka eivät haaraudu tai kulkevat eri maiden alueilla ennen merta, eivät ole markkinoille suotuisia. Tämä johtuu siitä, että joen eri alueet ovat eri maiden hallinnassa ja kommunikaatio joen toisesta päästä merelle voi olla hankalaa.

VI ISTUNTO Smithin näkemys työnjaosta Smithin tekstiä lukiessa huomaa sen olevan kovin sidoksissa aikaansa. Tämä on toki luonnollista, mutta on klassikkoteoksia, jotka ovat enemmän teoreettisia tai filosofisia, ja jotka, vaikka puhuisivat niin kutsutuista käytännön asioistakin, ovat hivenen yleispätevämpiä ja enemmän sovellettavissa eri aikoina, kuin Adam Smithin An Inquiry Into The Nature And Causes Of The Wealth Of Nations –kirjan työvoimaa eri tavoin käsittelevien kappaleiden. Toki on luonnollista, että maailma muuttuu, ja sinänsä tietysti myös tavat, menetelmät ja olosuhteet, mutta aivan yksi yhteen Smithin sanomaa ei nykytilanteeseen voi soveltaa. Kuitenkin Smithin kirjoituksista on nähtävissä, esimerkkien aikaansa sidonnaisuudesta huolimatta, niiden taustalla oleva teoria ja ajattelumalli. Mikä sitten on aikakauden suhde syntyviin teorioihin, lopulta? Niiden ei voi sanoa olleen vaikuttamatta teoriaan ja teorian syntyyn, sillä ajatuksemme ovat aina enemmän tai vähemmän sidoksissa siihen, mitä on. Smithin pääteesin voidaan sanoa olevan siinä, miten työvoiman jakamisella, tavalla tai toisella, saavutetaan merkittäviä hyötyjä ja etuja. Aiemmin yhtenäiset, yhtenä käsitellyt prosessit, tulee erotella ja pilkkoa. Työvoiman jakaminen lisää työvoiman tuottavuutta ja tehoa. Kyse ei tässä työvoiman jakamisessa ole ensisijaisesti, jos lainkaan, mistään soveltuvimman työtehtävän löytämisestä kullekin – itse asiassa sitä, millä perusteilla työvoima itse asiassa jaetaan tai jaettaisiin mainittuihin erillisiin tehtäviin, Smith ei suoraan käsittele oikeastaan lainkaan. Smithin näkemys työvoiman jakaantumisesta edustaa hyötyajattelua, hyötynationaliteettia, jossa ei ensisijaisesti ajatella yksilön hyvinvointia siinä mielessä humaanissa mielessä, tai ihmisen ja työn suhdetta välitöntä suhdetta tai yhtäläisyyttä, ja sitä, mikä vaikutus sillä mahdollisesti on työn mielekkyyteen, ja sitä kautta myös työn tuloksiin. Tosiasia on kuitenkin sekin, että on olemassa erilaisia töitä ja tehtäviä, joilla on toisistaan eriävät tarkoitukset. Smithin selostuksessa työtä, työvoimaa ja tuottavuutta ajatellaan rakenteena, ikään kuin ulkoa käsin, ulkopuolelta hallittavana tai hallinnoitavana kokonaisuutena, jolloin on toki myös mielekästä löytää sille mahdollisimman helppoja ’palasia’. Lisäksi suuria kokonaisuuksia on aina hallinnoitava, ja viime kädessä yksilön on tavalla tai toisella ”hallinnoitava” myös itseään. Ehkä tarkoitus onkin lähteä tehtävän, tuotteen ja tuottamisen näkökulmasta, ei ensisijaisesti työntekijän, vaikkakin tuskin virheellinen olisi sekään näkökanta, että tuotantoketjun pilkkominen ja eräänlainen uudelleen muodostaminen tai määrittely liittyy erittäin läheisesti työtehtävien jakamiseen. Tämä taas edellyttää tuotantomuotojen ja –prosessien sekä tuotteiden valmistamiselle suotuisimpien olosuhteiden löytämistä ja kehittelyä, johon Smith siis lähtee jakamalla työvoiman ”uudella tavalla”. Työskentely on tehokasta, kun työt järjestetään niin, että kaikki yhden yksikön työntekijät voidaan koota samaan paikkaan työskentelemään, jolloin heitä ja heidän työntekoaan on helpompia tarkkailla ja valvoa. Smith esittää asian niin, että kun jonkin tuotteen valmistusprosessi jaetaan työntekijöiden kesken, voidaan katsoa jokaisen heistä osallistuneen koko prosessiin tuotteen valmistuttua. Smith valottaa tätä esimerkillä: jos työprosessi on jaettu vaikkapa 48 000:een osaan, osallistuu kukin työntekijä yhden tuhannesosan tekemiseen. Kun kaikki vaiheet on suoritettu, voidaan katsoa jokaisen työntekijän tehneen neljäkymmentäkahdeksan tuhatta kappaletta tuotetta päivässä. Näinkään suurille määrille tuotteita ei välttämättä ole tarvetta, mikäli markkinat ovat pienet, koska tällöin on myös työvoiman tarve pieni. Pienempää valikoimaa tuotteita valmistamaan ei myöskään tarvita suuria määriä ihmisiä. Valmistusprosessit on siis Smithin logiikan mukaan tarkoituksenmukaista jakaa useammiksi pienemmiksi prosesseiksi. Seurauksena työnjaosta työntekijän huomio luonnollisesti kohdistuu yhteen kohteeseen, jolloin oletettavasti tuloskin on parempi. Siten voidaan löytää luonnollisena seurauksena parempia tapoja tehdä työ, kun kaikki keskittyminen ja kapasiteetti on kohdistettu siihen. Kun työvoiman jakaminen toteutuu, käy niin, että työpaikkoja tai työtehtäviä on enemmän määrällisesti, jolloin kokonaisuus tekee enemmän työtä, ja kokonaisuus paranee, sillä kaikilta jää yli. Tämän seurauksia Smith ei erityisemmin käsittele, muuten kuin toteamalla, että yleinen runsaus kulkee kaikkien yhteiskunnan osien läpi. Yksittäisistä, erillisistä työmiehistä syntyy yhtenäinen työvoima, työntekijäin joukko. Smith hämmästelee ja erittelee sen prosessin ketjun laajuutta, joka saa aikaan vaikkapa sen, että kankaanvärjääjä saa tarvitsemansa väriaineet maailman kaukaisimmistakin kolkista ja niiden kautta kulkeneina. Tavallaan Smith romantisoi työntekijää – tai sitten hän vain esittelee työvoiman järjestelyistä jakamisesta syntyviä ihanteellisia oloja. Lasi-ikkunakin on kaunis ja onnellinen keksintö, keittiön lautaset ovat ihmeellisiä, ja kaikkialla näkyy ihmisen eli työvoiman jälki. Kukaan ei selviä ilman toista, tai jotain toisen tekemää. Vaikka eurooppalaisen prinssin ja talonpojan elämät tai elinolosuhteet vaikuttaisivat hyvin erilaisilta, ja vaikka talonpojan elämä vaikuttaisi hyvin yksinkertaiselta, eivät he kumpikaan tule toimeen ilman muita, tai eivät olisi voineet itse tuottaa kaikkea sitä (hyvää), mistä nyt hyötyvät ja pitävät välttämättöminä. Smithin huomautus on, että eurooppalaisen prinssin ja talonpojan olot ovat joka tapauksessa paremmat kuin afrikkalaisen kuninkaan, joka hallitsee “kymmentätuhatta alastonta villiä”. Sitä, ettei jakamista tai jakautumista tapahdu tai tapahtuisi Smith pitää ei-toivottavana, ja kaiketi jossain määrin käsittämättömänäkin, mikäli niin ”turhaan” menetellään. Tosin tämän työhön ja tuottavuuteen suhtautumisen erilaisuus voi johtua siitä, ettei “villeillä” tai “muualla” olekaan samaan tapaan, tai samojen periaatteiden varaan rakentunutta järjestelmää, saati sitten työvoiman organisointia Smithin tavalla; tuskin mitään tarvettakaan siihen välttämättä, koska tarkoitus ei ehkä ole ollut kaikkialla, “siellä” tuottaa samaan tapaan, kuin se ymmärretään (teollisesti) “kehittyneissä” maissa. Tarkoitus ei ole jatkuvasti edistyä, vaan pysyttää. Siellä, missä kapitalistinen ajattelu on vallalla, tarkoitus lienee pysyttää edistyminen ja jatkuva kasvu. Kehityksen asteen yksi mittari jossain kohteessa näkyy Smithille siitäkin, missä monen miehen työ on vain yhden miehen työ. Toisin sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että mikäli yksi työntekijä tekee alusta loppuun saman tuotteen, on se ensinnäkin hänelle paljon vaivalloisempaa, on se myös hitaampaa, mikäli halutaan saada valmista. Lisäksi tuotteita ei valmistu myyntiin läheskään sitä vauhtia, mitä voisi valmistua, jolloin kaikki resurssit eivät tule käytetyksi läheskään siinä määrin kuin ’ideaalitilanteessa’ olisi mahdollista. ’Resurssien käyttö’ taas lienee taloudellisen hyödyn maksimoimista ja esimerkiksi rahavarantojen, tai muun suoraan rahassa mitattavan, keräämistä ja kumuloitumista. Toki ei tätäkään tarvitse ottaa niin yksioikoisesti, sikäli kuin kyseinen näkemys ei välttämättä pysähdy vain taloudellisen vaurauden kasaantumiseen itseisarvona, vaan tämän vaurauden olisi tarkoitus levitä yhteiskuntaan kerrannaisvaikutuksineen, joita eivät siis, välttämättä, ole vain rahasäkit joka tuvan nurkassa ja suuret kultavarannot. Smith puhuu maista, joissa erottelu on suurinta ja onnistuneinta. Näitä ovat sellaiset maat, joissa ”teollisuuden ja kehityksen aste on korkein”, millä tarkoitettaneen mielekkääksi, tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi koettua yhteiskuntamallia, jonkinlaista infrastruktuuria, jonka varaan se rakentuu, ja yhteiskunnan tuottamaa taloudellista(kin) tai ensisijaisesti rahallisin arvoin mitattavaa vaurautta. Vaurauden syntymisessä ja tuottamisessa avuksi ovat esimerkiksi koneet, laitteet ynnä muut keksinnöt, joiden kehittelyä puolestaan edellä mainitut olosuhteet auttavat. Yhteiskuntarauhasta tuskin on haittaa siitäkään. Smith lähestyy ohimennen tarvetta vaihdannalle ja sen järjestelmien kehittämiselle eläin – ihminen –vertailun kautta. Jos eläin haluaa jotain toiselta, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin (koettaa) saavuttaa sen suosio, jolta se haluaa jotain. Ihmisellä ei ole aikaa tehdä, toistaa, tätä kaikkea aina – siksi järjestelmät. Voisi tosin nähdä niinkin, että juuri nämä järjestelmät ovat syy sille, ettei aikaa ole; ne luovat kiireen ylläpitää niitä. Tässä yhteydessä voinee mainita koneellistumisen, jonka tulemisen olisi kai pitänyt vaikuttaa nopeuttavasti työntekoon, ja ehkä voisi nähdä niinkin, että ne olisivat vapauttaneet ihmisiä muuhun työhön. Kuitenkin, mitä enemmän koneellistetaan, sitä vähemmän työntekijän entisenkaltaista henkilökohtaista panosta vaaditaan, sillä mekanismi ja prosessi on ulkoistettu; varsinainen työ on irti irrallinen tekijästään. Koneella yksi voi tehdä monen työn, mikä säästää aikaa – mutta mihin ja mitä varten aikaa itse asiassa on säästettävä? Ehkä säästettyä aikaa ei laitetakaan talteen, vaan se tuottaa maksaa itsensä heti takaisin tiivistetyssä ajassa, siinä, että kahdessa päivässä saadaan enemmän tuotettua tuotteita aikaan kuin ennen näitä uusia menetelmiä. Se, että vaihdanta toimii, ei johdu mistään muusta kuin kulloisenkin yksilön senhetkisestä omasta kiinnostuksesta. Tarjousten idea on se, että molemmat saavat sen mitä haluavat, tosin toisen aloitteesta. Tämä periaate lopulta antaa tai tarjoaa yksilölle kaiken tarvittavan, mutta ei välttämättä juuri sillä hetkellä kun hän tarvitsee niitä. Smith sanoo yksilön muissa lajeissa olevan kasvettuaan riippumaton muista, ja on tavallaan oikeassakin, mikäli asiaa lähestytään suppeasti. Ihminen taas on jatkuvasti suurten moninaisuuksien avun ja tuen tarpeessa, tai niistä riippuvainen, tarvitsee niiltä jotain. Vaihdanta ei “alunperin” ole mikään inhimillisen viisauden vaikutus, vaan välttämätön seuraus tietystä taipumuksesta ‘ihmisluonnossa’. Tätä puolta Smith ei käsittele enempää, koska se “ei ole tarpeen”. Smith havainnollistaa tuotannon eroja esimerkiksi vertailemalla Ranskan, Puolan ja Englannin maataloustuotteita ja erittelemällä niiden erilaisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Lopputulema on jokseenkin se, että kaikissa on puolensa, ainakin verrattuna johonkin (toiseen). Analyysi on sikäli kattava, että mukana ovat maantieteelliset seikat, kulkuyhteyksien ja yhteiskuntarakenteen vaikutus, sekä ilmasto ja työvoiman kouluttautuneisuus ja osaamisen taso. Nykyään Smithin mainitsemat erottavat tekijät ovat tasoittuneet, tai ainakin niitä on pystytty tasoittamaan eri menetelmien levitessä (eri valtioihin) ja toisaalta yhdenmukaistuessa, tuotteiden, tavoitteiden ja työtapojen muokkautuessa samankaltaisemmiksi ja ikään kuin samalta viivalta lähteväksi – tai ainakin samalle tasolle pääsy on vähintäänkin periaatteessa kaikille tuottajille ja työntekijöille yhtä mahdollista. Kaikkiaan erot ovat kai vielä maataloutta koskevassa esimerkissä konkreettisempia ja jäykempiä kuin nyt; nykyisin suurin ero on kai pääoman määrässä ja sen liikkeissä. Siellä, missä on varaa (tehdä), on usein myös mahdollisuus ellei lähes mitätöidä, niin ainakin vähentää edellä mainittujen tekijöiden välitöntä vaikutusta. On myös niin, että pääoman liikkuvuuden vahvuus on juuri siinä, että se voi aina liikkua sinne, missä sen kulku on vaivattominta tai olemassaolo, eli sille ei ole esteitä. Tällä hetkellä tilanne lieneekin jokseenkin päinvastainen tai likipitäen paradoksaalinenkin verrattuna Smithin skenaarioon. On nimittäin niin, että alueelliset erot ovat juuri hyödyksi tuottavuuden kasvulle, ja mitä ’alikehittyneempi’ maa on kyseessä mitä työvoiman järjestäytymiseen, koulutustasoon ja yleisiin työnteon olosuhteisiin tulee, sitä parempi eli edullisempi sille, joka näiden edellä mainittujen avulla voittoa tavoittelee. Tässä tapauksessa tuottavuus lisääntyy, vaikkei esimerkiksi kouluttautuneisuus välttämättä olisikaan huipputasoa. Toki aina on osattava jotain, mutta mitä vähäisempi tietoisuus työntekijällä on omista mahdollisuuksistaan ja oikeuksistaan, sitä suurempi todennäköisyys on sille, että tämä päätyy, syystä tai toisesta, vähävirikkeiseen ja huonosti palkattuun työhön. Tällaisissa töissä, tai tällaisista töistä, ei ole erityisemmin edistymismahdollisuuksia. On niinkin, että joidenkin työntekijöiden mahdollisuudet ja oikeudet ovat hyvin vähäiset tai käytännössä niitä ei ole olemassakaan. Alikehittyneet prosessit on jaettu sinne tänne, eri paikkoihin ja maihin, eli ne on vielä entisestäänkin erotettu toisistaan, tai oikeastaan, erottelua ei ole edes tarvinnut tehdä, sikäli kuin yhden ja saman lopputuotteen valmistukseen osallistuvat työntekijät eivät ole koskaan olleetkaan samassa paikassa. Alkutilanne, eli työvoiman tehtävien jakaminen mahdollisimman yksittäisiin, mekaanisiin yksittäisiin tehtäviin, on nyt perusoletuksena, pohjana kaikelle, ja mitä yksittäisempää ja hajautetumpaa, sen parempi joissain tapauksissa – ainakin pääoman tai työn tuottajan kannalta. Ja ehkei kyse ole niinkään sinne tänne hajautetusta tuotannosta, vaan sen siirtämisestä, siis joko osina tai kokonaan, pois sieltä, missä se on totunnaisesti oletettu toteutettavan; “prosessi X tapahtuu paikassa Y” on otettu annettuna, itsestäänselvyytenä.



VII ISTUNTO

Adam Smith: The Wealth of The Nations.

Rahan alkuperä ja sen käyttö

Työnjaon tultua vallalle yksilön oma tuotanto ei korvaa kuin osan hänen tarpeistaan. Loput tarpeet täytetään vaihtamalla oman tuotannon ylijäämä muiden vastaaviin eri tuotteiden osalta. Näin siis syntyy taloudellinen yhteiskunta.

Vaihdannan mahdollisuudet olivat kiinteästi sidoksissa eri tuotteiden tarpeelle. Vaikka kahdella osapuolella olisikin ylijäämätuotteita vaihdantaan, heidän keskinäinen vaihtonsa oli mahdollista vain jos molemmilla oli kiinnostusta toistensa tuotteisiin. Vaihdannan rajoitteiden vuoksi on ollut tarpeen pitää hallussaan oman tuotannon tuotteiden lisäksi myös jotain toista tavaraa, joka kelpaisi vaihdossa mahdollisimman monessa vaihdantatilanteessa.

Tavaroiden arvoa on eri alueilla ja aikoina mitattu karjan, suolan, nahanpalojen, mausteiden jne. suhteen. Lopulta tässä tarkoituksessa on kaikkialla siirrytty käyttämään metalleja, sillä ne tarjoavat käyttöön sellaisia ominaisuuksia mitä muilla vaihdannan välineillä ei ole. Metalli ei kulu tai pilaannu ja ennen kaikkea se voidaan jakaa pienemmiksi osiksi ilman että sen arvo laskee. Tämän ansiosta tuotteita voitiin vaihtaa juuri sen verran mikä oli tarve, kun aiemmin esimerkiksi lehmän hinnalla pystyi saamaan juuri sen arvosta vaihdettavia tuotteita.

Spartassa käytettiin rautaa, Roomassa kuparia ja kaikissa rikkaissa talousvaltioissa kultaa sekä hopeaa. Aluksi käytettiin metalliharkkoja, joissa ei ollut leimaa tai tunnusta. Ongelmaksi muodostui metallin painon mittaaminen ja laadun arviointi. Painon mittaaminen vaikeutti kaupankäynnin kulkua oleellisesti. Arvokkaammissa metalleissa pienikin määrän vaihtelu vaikuttaa oleellisesti sen arvoon, joten on erityisen tärkeää saavuttaa tarkka tulos metallin painosta. Vähemmän arvokkaiden metallien osalta pieni epätarkkuus ei aiheuttanut niin suurta menetystä. Laadun todentaminen puolestaan oli kovin epävarmaa, paitsi jos toimeen erikoistunut henkilö pääsi sulattamaan metallin. Tämän vuoksi petosten ja väärennösten tekeminen oli helppoa.

Kaikkiin taloudellisesti kehittyneisiin maihin kehittyi metallin laadun varmennesysteemi. Vaihdon välineenä toimineisiin metallinpaloihin lyötiin rahapajalla yleisesti tunnustettu leima, joka sitten takasi metalliharkon laadun. Aluksi leima lyötiin vain toiselle puolen metallipalaa, joten se todellakin takasi vain metallin laadun eikä todentanut mitenkään painoa. Myöhemmin keksittiin kolikko; painamalla leima molemmille puolen metallipalaa varmennettiin sekä laatu että koko eli paino.

Kolikoiden nimi kuvasi aluksi sen arvoa. Smith tuo esille kaikkia rahatalouksia koskevan inflaation eli rahan arvon laskemisen ja pitää sitä valtaapitävien toiminnasta johtuvana. Valtaapitävät ovat tietoisesti laskeneet rahan arvoa – pienentäneet käytettävän kolikon kokoa ja painoa - sillä näin velkojen maksaminen onnistuu kuluttamalla vähemmän metallia.

Arvon käsitettä voi käyttää kahtena eri terminä. Ensinnäkin on tavaran saatavuus, jota voi kutsua käyttöarvoksi; esimerkkituotteena vesi. Toisekseen kuinka hyvin ko. tavaraa voi käyttää vaihdon välineenä eli vaihdanta-arvo; esimerkiksi timantti. Käyttö- ja vaihdanta-arvo ovat ristiin verrannolliset eli käytännössä tärkeällä tuotteella ei ole juurikaan vaihdanta-arvoa ja toisinpäin.


Työpalkat

Palkka muodostuu työntekijän vaatiman ja työnantajan tarjoaman summan yhteensovittamisen pohjalta. Työnantajalla on selvä etu; laki sallii työnantajien yhtenäistää tarjoamansa palkkasumman pienemmäksi, mutta työntekijät eivät voi yhdistyä omien vaatimuksiensa puolesta. Vaikka molemmat osapuolet lopulta tarvitsevat toisiaan selviytyäkseen, niin työnantajat kykenevät selviytymään omaisuutensa turvin pidempään ja näin heillä on etu. Työntekijöiden vaatimuksia palkkojen nostamisesta ilmenee usein, mutta työnantajien pyrkimys pitää palkat matalina on sanattoman sopimuksen kaltainen toimintamalli joka ei nouse yleisiin keskusteluihin. Työntekijät tuovat asiansa julki äänekkäästi ja tehostuskeinot ovat mahdollisesti väkivaltaisia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevilta voi odottaa. Näissä tilanteissa työnantajat puolestaan vaativat lakiin pohjautuvien oikeuksiensa turvaamista yhtä äänekkäästi. Useimmiten työntekijöiden vaatimukset eivät toteudu vaan pikemminkin liikkeiden johtajat vangitaan.

Näyttää kuitenkin olevan taso, jonka alapuolelle palkkoja ei voi laskea edes alhaisimpien palkkojen kohdalla. Työn pitää elättää tekijänsä; oikeastaan palkan täytyy kattaa hieman enemmän kuin elinkustannukset, jotta perheen elättäminen olisi mahdollista. Lasten kasvattaminen taas on perusta uudelle työvoimalle, ja mahdollisuus perustaa perhe tulisikin aina olla olemassa. Cantillion on päätellyt tästä, että jokaisella palkka-alalla palkkojen tulisi olla kaksinkertaiset elinkustannuksiin nähden. Näillä tuloilla aviopari voi kasvattaa kaksi lasta, vaikka huomioidaan äidin lapsiinsa käyttämän ajan aiheuttama tulonmenetys, eli äiti tienaa vain omien kulujensa verran. Kuitenkin puolet lapsista kuolee ennen aikuisikää joten pitää yrittää kasvattaa neljä lasta. Tämä kaikki todistaa että palkkojen tulisi olla kaikilla aloilla enemmän mitä työntekijän elinkustannukset.

Palkkatyövoiman tarpeen kasvaessa maassa työnantajat joutuvat kilpailemaan palkkoja nostamalla saadakseen tarvittavan työvoiman. Työläisten tarpeen kasvu on sidoksissa palkanmaksukyvyn kasvuun eli varallisuuden kasvuun. Varallisuutta on kahdenlaista; voitto (revenue) joka työstä jää yli ylläpitokulujen laskutuksen jälkeen ja varannot (stock) jotka jäävät jäljelle työntekijöiden palkanmaksun jälkeen. Ylimääräisellä varallisuudella palkataan lisää palvelijoita tai työvoimaa tuottamaan lisää voittoa. Varallisuuden kasvu lisää kansallista varallisuutta (National wealth) joten palkkatyöläisten määrän kasvu on sidoksissa kansalliseen varallisuuteen.

Kansallisen varallisuuden taso ei tarkoita että palkat olisivat korkealla tasolla. Talouden kasvu ja tuottoisuus nostaa palkkoja. Asukasmäärän kasvu ja suuret perheet ovat kasvavan talouden merkki. Suuremmat palkat mahdollistavat useampien lasten elatuksen, ja työvoiman lisätarpeesta kumpuava usko lasten aikanaan perheelleen tuottamasta vauraudesta kannustaa hankkimaan lapsia. Näinpä taloudellisen kasvun aikaa eläneessä Pohjois-Amerikassa perheet perustettiin nuorina, niistä tuli suuria ja ihmiset elivät pidempään.

Paikallaan pysyvässä taloudessa työvoiman tarve pysyy aina samana mutta asukasmäärän kasvu aiheuttaa sen, että työtä riittää vain lähes koko väestölle jolloin työnantajien ei tarvitse kilpailla työvoimasta ja palkkataso laskee.

Taantuvassa taloudessa työvoiman tarve vähenee vuosi vuodelta. Korkeamman tason työläiset siirtyvät etsimään työtä matalamman palkan aloilta, ja tämän kierteen vuoksi alimpien työläisluokissa on ylimitoitettu koko, ja kovan keskinäisen kilpailun seurauksena palkat laskevat alimmalle mahdolliselle tasolle. Palkan ja ylläpitokustannusten erotus kurotaan kiinni kerjäämällä tai varastamalla ja osa kansasta pyrkii selviytymään pelkästään näiden kahden avun turvin. Elinolosuhteet laskevat, kuolleisuus lisääntyy sekä ihmisten lukumäärä laskee ja asettuu sille tasolle minkä taantuva talous kykenee ylläpitämään.

Englannissa palkat ovat kaikkialla paremmalla tasolla mitä pelkkä perheen perustaminen vaatisi. Palkkataso siis määräytyy työn arvon perusteella, eikä oletetun pienimmän toimeentulon mukaan. Tämä ilmenee neljässä tekijässä. (1) Kesällä palkat ovat korkeammalla tasolla kuin talvella, vaikka toimeentulo on talvisin kalliimpaa. (2) Palkat eivät vaihtele elinkustannusten muutosten mukaan. (3) Elinkustannukset ovat koko maassa lähes samat, mutta palkkataso vaihtelee alueittain siten, että kaupungeissa on hieman korkeammat palkat kuin maaseudulla. (4) Lisäksi alueellisesti siellä missä elinkustannukset ovat korkeat, niin palkat ovat matalalla tasolla ja toisaalta elinkustannusten ollessa alemmat palkat ovat korkealla tasolla. Vieläpä aiempina vuosisatoina yleisesti ottaen palkat ovat olleet alhaisempia ja elinkustannukset korkeampia. Tästä voi päätellä että jos köyhimmillä alueilla maksetulla palkalla voi tulla toimeen, ja näin on tapahtunut myös aikaisemmin vaikeammissa olosuhteissa, niin muualla toimeentulon tulisi olla suorastaan helppoa.

Köyhyys, huonot olot ja näihin liittyvä kehno moraali johtavat suurempaan syntyvyyteen kuin paremmissa oloissa asuvien kohdalla. Tämän vastapuolena myös kuolleisuus on suurta, kun vanhemmat eivät kykene tarjoamaan pienille lapsille tarpeellisia olosuhteita. Tuotannon kasvaminen, tuotteiden (kuten ruoan, vaatteiden ja taloustarvikkeiden) hintojen alentuminen ja palkkojen kohoaminen ovat yhdistelmä, joka kasvattaa maan väkilukua.

Kun työläisille maksetaan kunnon palkkaa he tekevät työnsä tehokkaasti ja ovat palkalla tuotettavien olosuhteiden ja sopivan rasituksen ansiosta hyvässä kunnossa. Missä maksetaan kehnoa palkkaa tai tuotannon mukaan, työläiset kuluttavat itsensä olosuhteiden ja liian työn vuoksi loppuun ja tuottavuus jää pidemmällä aikavälillä huonommaksi.

Tuottoisat ja rikkaat vuodet kannustavat työläisiä koettamaan onneaan itsenäisinä työnharjoittajina, sillä tällöin heillä on mahdollisuus saada kaikki tuotannon voitto itselleen, ja se on paljon enemmän kuin pelkkä palkka. Samoin työnantajat haluavat lisää työvoimaa jolla tuottaa enemmän tuotetta ja sitä myöden voittoa. Työtä on siis tarjolla enemmän kuin työvoimaa, mistä seuraa kilpailua työvoimasta ja palkat nousevat. Vastaavasti köyhinä vuosina itsenäiset työläiset ajautuvat hakemaan palkkatyötä, jolloin työtä on tarjolla vähemmän kuin tekijöitä, ja palkat laskevat.


Carl von Clausewitz: Sodankäynnistä


Sodankäynnistä (luvut I-II)

ISTUNTO VIII


Clausewitz palveli Preussin ja Venäjän armeijoissa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Napoleonin sotien aikana. Hän kirjoitti teorioitaan sodankäynnistä ja sodista ollessaan rintamalla. Vaikka sodankäynti onkin muuttunut Clausewitzin ajoista, hänen teorioitaan pidetään edelleen merkittävinä ja hyödyllisinä mm. sodankäynnin ja politiikan tutkimuksessa. Teoriat ovat ajattomuutensa vuoksi sovellettavissa myös oman aikamme sodankäyntiin.

I Mitä sota on?

Clausewitzin määritelmän mukaan sota ei ole muuta kuin laajennettua kaksintaistelua, "sota on siis väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme". Sodan päämäärä on vihollisen pakottaminen noudattamaan vastustajan tahtoa, väkivalta keino tämän tilan saavuttamiseksi.

Sodankäynnin kolme vuorovaikutussuhdetta (äärimmäiset vastakohtaisuudet):

1) molempien osapuolten pyrkimys äärimmäiseen vallankäyttöön
2) molempien osapuolten pyrkimys saattaa vihollinen puolustuskyvyttömäksi
3) molempien osapuolten pyrkimys jännittää voimansa äärimmilleen

Vuorovaikutussuhteet kuvaavat sodan kaksinapaisuutta, kaiken äärimmäisyyttä. Osapuolten välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino, joka syntyy molempien pyrkimyksistä voittaa vastustaja. Sota on Clausewitzille väkivallan käyttöä, joka ei tunne rajoja. Tämä kuvaa hyvin sodan äärimmäistä luonnetta.

Clausewitzin mukaan sota ei ole koskaan ennakoimaton tai kontekstista riippumaton tilanne, vaan siihen liittyy aina rajoituksia asettavia tekijöitä. Sota ei myöskään koostu ainoastaan yhdestä iskusta, johon kaikki voimavarat olisi kohdistettu, vaan monista, resursseiltaan vaihtelevista taisteluista. Voimavaroina Clausewitz näkee sotaväen lisäksi myös maan, väestön ja liittokumppanit. Ideaalista tilanteesta poiketen sota ei myöskään koskaan johda lopulliseen ja ehdottomaan ratkaisuun, vaan eräänlaiseen välitilaan, jota voidaan myöhempien aikojen sodankäynnillä ja poliittisella toiminnalla jälleen muokata. Sota ei siis ole äärimmäistä, koska sodan osapuolet eivät ole käsitteitä, vaan inhimillisiä toimijoita.

Sodan sotilaallisen toiminnan päämäärän rinnalla kulkee poliittinen tavoite, joka vaikuttaa sotilaallisten ponnistelujen mittavuuteen tuhoamissodasta aseelliseen tarkkailuun. Sotilaallisen toiminnan laajuus on suoraan verrannollinen poliittisen tavoitteen tärkeyteen massoille.

Clausewitzin sodankäynnissä oleellinen rooli on myös sodan pysähdystilalla. Sotilaallinen toiminta on harvoin jatkuvaa ja "hyvin monissa sodissa toimintaan on kulunut hyvin selvästi mitä vähäisin osa ajasta ja kaikki muu aika on ollut pysähdystilaa". Pysähdystila voi olla poliittisten toimijoiden aikaansaama tai yksinkertaisesti sotastrateginen teko.

Sivistyskansojen sota on poliittista toimintaa, väline ratkaista ongelmia diplomatian keinojen ehdyttyä. Sen takana on aina poliittinen motiivi. Sodasta tekeekin poliittisen juuri siihen liittyvä henkinen ja järjellinen toiminta, joita ilman sota olisi vain sokeaa, luontoon pohjautuvaa vaistotoimintaa.

Lopuksi:
"Tyydymme tässä siihen, että olemme käsitelleet aihetta tähän pisteeseen saakka ja todenneet siten tärkeimmän lähtökohdan, josta käsin sotaa ja sen teoriaa on tarkasteltava."



CLAUSEWITZ

ISTUNTO IX


Clausewitzin mukaan strategia on taistelun käyttämistä sodan päämäärän tavoitteluun. Strategian tehtävänä on määrittää tavoite, joka sodankäynnin tarkoituksena on, sekä laatia sotasuunnitelma ja toiminnot, jolla tämä tavoite voidaan saavuttaa. Siinä missä taktiikka Clausewitzin mukaan koskee yksittäistä taistelua, koskee strategia koko sotaa. Strategian huomio on kokonaiskuvassa, eikä niinkään pienissä yksityiskohdissa. Koska strategia koskee sodankäynnin kokonaiskuvaa, on sen oltava muutettavissa sotatilanteen niin vaatiessa, tästä johtuen strategian on oltava läsnä sotakentällä, jotta tilanteen muuttuessa olisi valmius mukauttaa strategiaa, eli Clausewitzin mukaan strategia ei saa jäädä ainoastaan kabinetin kaukana sotatapahtumista tekemäksi.

Clausewitzin mukaan strategian menestyksellisyyttä tarkasteltaessa tärkeintä on kiinnittää huomio sodan lopputulokseen. ”Kokonaisuuden vieminen menstykseskkääseen lopputulokseen”, on olennaisinta strategian kannalta. Suuren sotapäällikön tunnistaa tästä, eikä niinkään yksittäisistä taktisista siirroista. Tästä huomiona voisi mainita Suomen sotahistorian, jossa suomalaisten taktisiin siirtoihin, varsinkin motituksiin talvi- ja jatkosodassa kiinnitetään suuri huomio, sen sijaan että pohdittaisiin kokonaisstrategian onnistumista. Toisaalta julkisuudessa suitsutetut sotatapahtumat voivat olla täysin eri seikkoja kuin ne joihin esimerkiksi maasotakorkeakoulussa keskitytään.

Strategia voidaan Clausewitzin mukaan jakaa viiteen eri perustekijään. Nämä ovat henkiset, fyysiset, matemaattiset, maantieteelliset ja tilastolliset tekijät. Kun näitä tekijöitä ajatellaan erillisinä, voidaan arvioida minkä merkitys on suurin eri hetkenä, Clausewitzin mukaan tulee kuitenkin pitää kirkkaana mielessä se, että kokonaisuus on kaikkein tärkeintä ja että vaikka tekijöitä tarkasteltaisiinkin välillä erillisinä, on aina pidettävä kokonaisuus mielessä. Kuten Clausewitz sanookin, ”haluamme pysyä kokonaisilmiöiden maailmassa”.

Yllämainituista tekijöistä Clausewitzin mukaan henkiset suureet kuuluvat sodan tärkeimpiin asioihin. Henkiset ja fyysiset tekijät liittyvät toisiinsa, sillä henkiset voimat ovat se liikkeellepaneva voima joka saa fyysiset massat liikkeeseen. Vaikka henkiset voimat ”pyrkivät haihtumaan kaiken kirjaviisauden ulottuvilta”, ei niiden tarkastelua tulisi koskaan sotataidon teoriassa unohtaa. Tärkeimmät henkiset voimatekijät ovat sotapäällikön kyvykkyys, armeijan sotilaallinen moraali sekä sen kansallishenki.

Sotapäällikön kyvykkyydestä puhuttaessa Sodankäynnistä teoksessa, voi pohtia teoksen yhteneväisyyksiä Macchiavellin Ruhtinaaseen. Siinä missä Ruhtinas on ohjekirja hallitsijalle, voisi Sodankäynnistä olevan vastaava sotapäällikölle, tai upseereille yleensäkin.

Armeijan sotilaallinen moraali, espirit de corps, on voimavara joka on oleellista armeijalle. Clausewitzin mukaan ”sotilaallinen moraali merkitsee armeijan yksiköille samaa kuin sotapäällikön nerous kokonaisuudelle”. Siellä missä yksilöllisten taipumusten merkitys pienenee, tulee sotilaallisen moraalin tulla tilalle. Sotilaallinen moraali on voima, joka mahdollista armeijan menestyksekkään toiminnan. Se ei kuitenkaan ole ehdottoman välttämätöntä voitokkaan sodankäynnin kannalta. Mutta vaikka sitä ilman voi pärjätä, ei tämä kuitenkaan vähennä sotilaallisen moraalin merkitystä armeijalle.

Rohkeus on Clausewitzin mukaan jaloin hyve armeijassa aina alhaisimmasta sotilaasta sotapäällikköön saakka. Rohkeus on luova voima, joka voi olla erottava tekijä voiton ja tappion välillä. Silti, järkevää varovaisuutta vastaan rohkeuskin joutuu epäedulliseen asemaan. Clausewitz tosin toteaa, että yleensä varovaisuus johtuu pelokkuudesta, eikä niinkään järkevyydestä. Mitä ylemmäksi sotilaiden arvoasteikossa noustaan, sitä tärkeämmäksi rohkeuden rinnalla nousee harkitseva äly, jonka avulla voidaan välttää liiallisen rohkeuden vallassa tehdyt ylilyönnit. Rohkeus on vaarallista vain silloin, kun se sumentaa älyn, ja tällöinkin rohkeudessa on vaarallista sen mahdollisesti aiheuttama tottelemattomuus, eikä niinkään rohkeus itsessään. Hallitsevan älyn ohjaama rohkeus on Clausewitzin mukaan sankarin tunnusmerkki. Tällöin rohkeus tulee esiin uskalluksena päätöksenteossa joka perustuu päättelyyn ja terävään arvostelukykyyn. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tiukassa paikassa suuren sotapäällikön päätöksentekokyky ei lamaannu vaaroista huolimatta. Tästä Clausewitz johtaa ajatuksensa siitä, että sotapäällikkö ei voi olla erinomainen ilman rohkeutta.

Sotapäällikkö elää jatkuvassa päätöstenteon maailmassa, joka jakautuu kahteen eri suuntaukseen, jotka täydentävät toisiaan. Johtajalla on olemassa strategia, joka vaikuttaa pitkällä tähtäimellä omiin suunnitelmiin, sekä taktiikka, joka puolestaan määrittelee lyhyemmän aikavälin tekojen tarkoitusperän. Taktiikka toimii eräänlaisina yksityiskohtaisina ornamentteina strategian määrätessä kuitenkin pinnan ja muodon. Strategiaa voi katsoa politiikan silmin siis poliittisena linjana, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutuneisuutta toteutuakseen.

Strategian toteutumiseen tarvitaan sitkeyttä, jonka Clausewitz määrittelee pyrkimykseksi alkuperäisen aikomuksen toteutumiseen. Strategian tarkoituksena on selvästi tuottaa voitto, koska jos strategian premissit kaatuvat, ei ole mitään syytä jäädä sokeasti toteuttamaan ennalta määrättyjä suunnitelmia. Tällöin johtajan on osattava näyttää
johtajuutta varioimalla, improvisoimalla ja opportunistisesti tarttumalla hetkeen.

Clausewitzin mukaan, jos kaikki ulkoiset muuttujat (kuten maasto, olosuhteet ja aika) poistetaan taistelutilanteesta, taistelun lopulliseksi ratkaisijaksi nousee aina joukkojen lukumäärä. Määrällinen joukkojen ylivoima voi myös tasata puntit sellaisissa tilanteissa, joissa muut ulkoiset muuttujat eivät ole muuten myönteisiä.

Tekstistä ilmenee jatkuvasti hyvin paljon aikaan ja tilaan liittyviä taktisia ja strategisia näkökulmia. Sotapäällikölle aika voi olla taktinen ase, jolla mahdollistetaan etuja joukoille. Oikea-aikainen hyökkäys, vetäytyminen tietystä paikasta ja uudelleenasettuminen toiseen paikkaan toimivat tehokkaina apukeinoina taistelun ratkaisemiseksi. Taistelutilan tai taistelualueen analysointi mahdollistaa auttaa tekemään päätöksen siltä kannalta mihin on järkevää joukot sijoittaa vai onko ylipäänsä järkeä alkaa taistelemaan vai onko kenties paras vaihtoehto odottaa parempaa mahdollisuutta hyökätä vastustajan kimppuun.

Ajoitus on myös menestyksekkään politikoinnin merkittävä osa-alue: hyökkäykset ja puolustukset on osattava ajoittaa esim. vaalikampanjoissa oikean aikaisiksi ja – suuruisiksi. Oikean aikaisina ne voivat kasvattaa politikoitsijan valtaa. Sinänsä jo pelkkä hyökkäävän eleen tekeminen julkisesti riittää joissain tilanteissa. Eleellä voidaan säästää resursseja johonkin tärkeämpään taistoon.

Se tila, jossa joukot ovat, tulee olla kuitenkin melko pieni. Ei ole viisasta levittäytyä suurelle alueelle, jota on vaikea puolustaa. Poliittinen tila puolestaan vaatii vapautta. Politiikan sodankäynti käydään pitkälti sanoilla ja monitulkintaiset sanat (jotka edustavat vapautta ja laajaa aluetta) voivat avata uutta poliittista pelikenttää ja mahdollistaa vallan ottamisen siinä tilassa. käyttämään

Sotilaallinen tila etenee sykäyksittäin ja välillä on tilanteita, jolloin tarkkaillaan ja kumpikin osapuoli pysyttelee puolustuskannalla. Sodan kuluessa sotajoukot väkisinkin hyytyvät, tämä aiheuttaa tilanteen, jossa joukoille täytyy jatkuvasti antaa impulsseja, jotka pyrkivät pitämään miehistön valppaana.

Clausewitz ilmaisee reservillä olevan kaksi eri käyttötarkoitusta – taistelun jatkaminen ja uusiminen ja reservin odottamaton käyttö. Reservin käyttöön liittyy aina myös aika näkökulma. Clausewitz tuo asian esille kysymyksellä milloin reservejä on järkevä käyttää? Vastaushan löytyy käyttötarkoituksista. Reservin käytön yhtenä lopputuloksena on pelata aikaa. Ajan peluu korostuu jos taktiikkaa joudutaan vaihtamaan tai jos ajan kuluminen toimii reservin käyttäjien hyväksi – viivytystaktiikkana.

Yllätyksestä Clausewitz puhuu ennemminkin osana taktiikkaa. Hän näkee sen osana kaikissa tilanteissa. Sen tarkoituksena on saada omille joukoille tietty momentti, jolloin vastustaja olisi puolustuskyvytön. Yllätys toimii keinona saavuttaa ylivoima itselle. Mitä suuremmista yllätettävistä asioista on kyse, sitä vaikeampi on mitään yllättää. On vaikea yllättää sodanjulistuksella. Yllätyksen voi sanella ainoastaan se osapuoli, joka määrää tilanteen kulun ehdot. Yllätyksellä voi saada henkisen yliotteen vastustajasta. Yllätys antaa myös selvän kuvan sotapäällikön luonteesta ja hänen ajattelutavoista.

Sotajuonet: Juonen käyttäjä antaa petoksen uhrin tehdä itse ajatusvirheet, jotka johtavat turmioon. Sotapäällikön on pyrittävä muodostamaan vastapuolelle uskottava illuusio tai mahdollisesti tarve toimia tietyllä tavalla, joka osoittautuu uhrille vasta juonen lopussa ansaksi. Tarkoituksena on siis vaikuttaa vastustajaan niin, että hän luulee olevansa kokoajan tilanteen tasalla ilman, että on sitä. Omien joukkojen vähyys tekee juonet erityisen tarpeellisiksi.

Sotilaallinen ja poliittinen konflikti sekoittuu toisiinsa hyvin sujuvasti Clausewitzin tekstissä. Kummassakin tärkeänä piirteenä on strateginen ajattelu, joka pyrkii voittoon. Politiikassa voittona on oman poliittisen linjan tavoiteltujen päämäärien saavuttaminen kompromisseitta. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan valtaa, jota saadaan mm. edellä mainituilla yllätyksillä ja juonilla. Tärkeänä yksityiskohtana Clausewitz mainitsee myös ratkaisevien taisteluiden määräävän aseman. Ratkaiseva taistelu on siis se kohta strategiassa, joka on niin merkittävä, että se taivuttaa sodan kulun lopullisesti voittajalle myönteiseksi. Ratkaisevan taistelun huomaaminen ja suhtautuminen siihen asiaan kuuluvalla vakavuudella on olennaista voiton takaamiseksi. Myös politiikassa on olennaista löytää ja keskittyä niihin olennaisiin taisteluihin, jotka ovat ratkaisevat poliittisen vallan saamisen.

”Voi sitä hallitusta, joka puolinaista politiikkaa ja sidottua sodankäyntitapaa noudattaessaan törmää vastustajaan, joka kesyttömän luonnonvoiman tavoin ei tunnusta muita lakeja kuin oman sisäisen voimansa sanelemat!” (von Clausewitz 2005, 127.)
Clausewitz kirjoittaa hallituksen määräävän sotilaallisten voimien absoluuttisen määrän. Sotapäällikön on tyydyttävä niihin joukkoihin, joita hallitus myöntää. Hallitus on luultavasti jonkinmoinen anakronismi, vaikka sillä saattaa olla joitain yhteneviä piirteitä nykymuotoisen parlamentarismin kannalta. Silti tämä antaa jonkinlaisen kuvan siitä, minkälainen vastuu- ja valtasuhde eri instituuttien välillä on ollut. Sotilaallinen valta on ollut täten alisteista poliittiselle vallalle. Hierarkia kulkee asteikolla, jossa ylimpänä on politiikka sitten strategia ja taktiikka. Sota on täten alisteista politiikalle.

Sodankäynti on aina muutoksen aikaa, sodassa oleva valtio on liikkeessä ja pyrkii vähintäänkin pysymään samankokoisena kuin, mitä se on ennen sodan alkua ollut. Sota tarjoaa aina uudenlaisia tapoja politikoida ja nostaa erilaisia argumentti ketjuja (blood, toil, tears and sweat) kuin mitä rauhassa on. Tällaista argumentaatiota siedetään huomattavasti enemmän ”aikojen vaatiessa sitä.

X ISTUNTO

Referaatti Clausewitzin Sodankäynnistä -teoksen otteesta (s. 267-293)

Clausewitzin mukaan vihollisen nujertaminen ja sen sotavoimien tuhoaminen ovat koko sotilaallisen toiminnan tärkein päämäärä. Sotilaallinen toiminta näyttää teoriassa yksinkertaiselta, mutta Clausewitz yksilöllistää sodan koko prosessin eräänlaiseksi kaksintaisteluksi, jonka toiminnan motiiviksi riittää vain muutama mielikuva. Hän näkeekin sotapäällikön nopean oivaltamiskyvyn sodan hyvän johtamisen sisältönä, sillä sodan johdon tulee voida hallita sodan tapahtumia eikä tempautua niiden vietäväksi.

Sotilaallinen toiminta kulminoituu sotasuunnitelmaan. Yhtään sotaa ei voida aloittaa (tai ei pitäisi aloittaa) vastaamatta kysymykseen, mitä sodalla ja sodassa halutaan saavuttaa. Sotasuunnitelma tarkoittaakin sodan tarkoituksen, sen päämäärän ja sotatoimien tavoitteen pohtimista ja ymmärtämistä. Hyvin laadittu sotasuunnitelma ohjaa toimintaa sodassa määräten esimerkiksi keinojen ja välineiden paljouden ja iskujen voimakkuuden. Näin jokseenkin suurpiirteiseltä ja laajalta vaikuttavalla sotasuunnitelmalla on merkittävä vaikutus pieniinkin yksityiskohtiin.

Clausewitz pohtii tekstissään sodan käsitettä filosofisessa ja käytännöllisessä merkityksessä. Puhuessaan filosofisesta sodan käsityksestä hän tarkoittaa absoluuttista sotaa, joka loppuu vasta kun toinen osapuoli on täysin nujerrettu. Clausewitz pitää kuitenkin filosofista käsitystä hyvin abstraktina ja utopisena, eikä sota hänen mukaansa toimi sen esittämällä tavalla. Tämä johtuu siitä, että sodalla on vaikutusta valtiolliseen elämään, eikä kukaan halua mahdollisten tulevien seurausten pelossa nujertaa ketään totaalisesti. Myös kansan mielipiteellä on tässä asiassa vaikutusta - kansa harvoin haluaa taistella viimeiseen mieheen asti, jos vaihtoehtona on tappion minimoiminen rauhansopimuksella. Toisin sanoen, sota ja sen muoto pohjautuvat ajankohdan vallitseviin ajatusmalleihin, tunteisiin ja oloihin, eivätkä siis lukuisten olosuhdetekijöiden yhteensovittamiseen, vaan vain niistä muutamiin, jotka ovat parhaiten vallitsevassa asemassa. Sota voi myös olla joskus enemmän ja joskus vähemmän sotaa riippuen mm. sodan tavoitteesta ja sotatoimien voimakkuudesta.

Sodassa saavutettavasta menestyksestä syntyy kahdenlaisia käsityksiä sen mukaan, tähdätäänkö ajatuksissa sodan absoluuttiseen vai johonkin siitä poikkeavaan muotoon. Clausewitz esittää aiheesta kaksi äärimmäistä käsitystä, joista ensimmäisen mukaan absoluuttisessa sodassa kaikki tapahtumat johtuvat välttämättömistä syistä ja seuraavat toisiaan nopeasti. Näin ei synny neutraalia välitilaa, jossa kukaan ei sotisi, ja vain yhdenlainen menestys on mahdollista - lopputulos. Ennen lopputulosta mitään ei ole ratkaistu, ei ole saavutettu voittoa eikä kärsitty tappiota. Sota on siis tämän käsityksen mukaan jakamaton kokonaisuus, jonka osilla on merkitystä vain suhteessa kokonaisuuteen. Clausewitzin toisen käsityksen mukaan sota koostuu yksittäisistä sinänsä arvokkaista menestyksistä, eikä edellisellä tuloksella ole vaikutusta seuraavaan pelierään. Tämän käsityksen valossa tärkeää on vain menestysten summa, ei varsinainen lopputulos. Sotaan ryhdyttäessä hahmotellaan ensin sen luonne ja suuret päälinjat poliittisten suureiden ja suhteiden perusteella todennäköisyyden mukaisesti - mitä enemmän sodan luonne todennäköisyyden nojalla lähenee absoluuttista sotaa, sitä helpommin sen tapahtumat yhdistyvät kokonaisuudeksi ja sitä välttämättömämpi on sotasuunnitelma.

Sotaan käytettävät voimavarat saattavat olla eri osapuolten välillä hyvinkin erilaiset. Omien poliittisten vaatimustemme suuruus verrattuna vastustajan vaatimuksiin määrää tarvitsemiemme resurssien määrän. Nämä vaatimukset eivät kuitenkaan aina ole selkeästi nähtävissä ja osapuolet saattavatkin sijoittaa välienselvittelyyn erilaisen määrän voimavaroja ollessaan tietämättömiä vastapuolen voimavaroista. Voimavarojen käyttöön vaikuttaa luonnollisesti myös valtion olot, jotka saattavat eri osapuolilla olla hyvinkin erilaiset. Usein arvio odotettavissa olevasta vastarinnasta on kuitenkin epävarma ja näin ollen myös arvio omien voimien tarpeesta ja päämäärästä on epätarkka. Tästä johtuen molemmat osapuolet tehostavat ponnistuksiaan vastavuoroisesti (vrt. kilpavarustelu), tavoitteenaan varmistaa oma paremmuutensa ja olla vastustajaa vahvempia. Jotta kykenisimme selvittämään, millaisen määrän välineitä ja keinoja tarvitsemme sotaan ryhtyessämme, meidän on ajateltava sen poliittista päämäärää sekä omalta että vihollisemme kannalta ja otettava huomioon vihollisvaltion ja oman valtiomme voimat ja olosuhteet. Vihollisvaltion ja oman puolen hallituksen ja kansan luonne ja kyvyt vaikuttavat myös päätöksentekoon ja harkintaan. Niin ikään on pohdittava muiden valtioiden poliittisia yhteyksiä ja muutoksia, joita sota voi niissä aiheuttaa. Lähestyvää sotaa, sen tavoiteltua päämäärää ja siinä tarpeellisia keinoja ja välineitä voidaan arvioida vasta sen jälkeen, kun on tarkasteltu kaikkia olosuhteita aivan kulloisenkin ajankohdan pienimpiäkin erikoispiirteitä myöten, eikä arvio sittenkään ole täysin objektiivinen.

Kun kaksi tai useampi valtiota liittoutuu kolmatta vastaan, syntyy poliittiselta kannalta katsottuna vain yksi sota. Vaikka osapuolia on useampi, ei kuitenkaan puhutu useasta eri sodasta. Niin kauan kuin yhden vastustajan voittamisella kyetään voittamaan muutkin, tuon yhden voiton on oltava sodan päämääränä, koska tuohon yhteen iskemällä osutaan koko sodan painopisteeseen. Tällaisessa tilanteessa sotavoimien tulee olla riittävän vahvat ratkaisevan voiton hankkimiseen vihollisesta ja luomaan tilanteen, jossa tasapainon palauttaminen ole enää ajateltavissakaan. Lisäksi osapuolten on oltava riittävän varmoja omasta poliittisesta asemastaan, ettei menestyksen myötä jokin muu vastustaja pakota luopumaan ensimmäisen vastustajan ahdistamisesta. Jaksottelut, lepotauot ja väliaikaiset pysähdyspaikat eivät kuulu hyökkäyssodan luonteeseen.

Kun absoluuttisen sodan päämäärän tavoittamiseen ei ole edellytyksiä, jää jäljelle vain suuri moraalinen ja fyysinen ylivoima tai voimakas yrittämisen halu sekä valmius suurten riskien ottamiseen. "Jos voimme pitää todennäköisenä otollisen tilaisuuden ilmaantumista tulevaisuudessa, on perusteet puolustukselliseen sodankäyntiin", Clausewitz toteaakin.
Hyökkäykselliseen sodankäyntiin eli kuluvan hetken hyväksikäyttöön on aina ryhdyttävä silloin, kun tulevaisuus ei paranna oman puolen mahdollisuuksia, vaan vihollisen asemaa.
Kun kumpikaan osapuoli ei voi odottaa saavansa tulevaisuudessa erityisiä etuja tai haittoja osakseen, hyökkäyksellistä sodankäyntiä vaaditaan siltä osapuolelta, joka on poliittiselta kannalta hyökkääjä, eli siis siltä, jolla on on perusteet positiivisen ratkaisun tavoitteluun.

Poliittisen päämäärän vaikutus sotilaalliseen tavoitteeseen on myös hyvin merkittävä. Toisen valtion etua puolustava valtio ei esimerkiksi koskaan suhtaudu siihen yhtä vakavasti kuin omaan etuunsa, vaikkakin valtioiden keskinäiset avunantosopimukset ovat perinteisiä Euroopassa. Sodan poliittinen syy vaikuttaa voimakkaasti sodankäyntiin - iskujen vaihto, voiton aktiivinen tavoittelu ja sodan luonteeseen kuuluva toiminnan väkivaltaisuus ja keskeytymättömyys saattavat lamautua motiivien heikkouden takia. Kun poliittinen tavoite vaikuttaa sotaan, on sopeuduttava sodankäynnin tasolle, jonka tavoitteena on "vain vastustajan uhkaaminen ja neuvottelujen tukeminen" Mitä enemmän sotilaallista toimintaa rajoitetaan, sitä selvemmin siirrytään aktiivisuudesta passiivisuuteen, sitä vähemmän sodassa tapahtuu ja sitä vähemmän tarvitaan ohjaavia periaatteita.

Sota on politiikan keino. Kun diplomatian keinot on käytetty loppuun, astuu sota kuvioon. Sota onkin näin vain osa poliittista kanssakäymistä, eikä siis ollenkaan itsenäinen ilmiö. Sotaan johtaa vain hallitusten ja kansojen poliittinen kanssakäyminen, joka jostain syystä on tulehtunut. Todellinen sota ei ole johdonmukaista pyrkimistä äärimmäisiin ratkaisuihin, vaan puolinaista, sisäisesti ristiriitaista toimintaa, eikä se sellaisena voi noudattaa omia lakejaan, vaan sitä on tarkasteltava toisen kokonaisuuden osana. Tämä kokonaisuus on politiikka, joka on saanut sodan aikaan. "Politiikka on ohjaava äly ja sota väline eikä päinvastoin", Clausewitz toteaa. Jokaista sotaa onkin arvioitava ennen kaikkea sen perusteella, millaisiksi sen luonne ja päälinjat todennäköisesti kehittyvät poliittisten suureiden ja suhteiden pohjalta. Jos politiikka on oikeaa, eli jos se onnistuu päämääräämsä pyrkiessään, se voi vaikuttaa pyrkimystensä suuntaisesti sotaan vain edullisesti, ja jos tämä vaikutus vie päämääränsä kauemmaksi, syytä voidaan etsiä vain harhaan eksyneestä politiikasta.

Silloinkin, kun ei voida pyrkiä vastustajan nujertamiseen, tavoitteena voi silti olla välitön positiivinen tulos. Tämä positiivinen tavoite voi olla vain vihollisen maa-alueiden jonkin osan valloitus. Näin heikennetään vihollisvaltion voimia ja vastaavasti kasvatetaan omia.
Vain rajoitettuun tavoitteeseen tähtäävä strateginen hyökkäys edellyttää paljon parempaa varautumista hyökkäyksen välittömän vaikutusalueen ulkopuolella olevien muiden omistuksien puolustamiseen

Puolustussodan lopullinen tavoite ei koskaan voi olla pelkästään negatiivinen. Puolustaja toki on epäedullisemmassa asemassa tarkasteltaessa todellista voimien uupumista, mutta suurin positiivinen menestys saadaan aikaan aina vain positiivisilla, ratkaisuun eikä pelkkään odotukseen tähtäävillä toimilla. "Puolustuksessakin päästään suureen saavutukseen vain suurilla panoksilla."